Malesia

Taas on niin pitkä aika ehtinyt vierähtää viime postista, että todella vaikea aloittaa kirjoittelua. Tällä hetkellä sijainti on Kuala Lumpur, ja viimeisen kolmen viikon aikana on ehtinyt tapahtua jos jonkinlaista. Kaikkea on vaikea muistaa, enkä kaikkea välttämättä edes halua tänne kirjoittaa, joten tavoistani poiketen kirjoitan pääpiirteittäin, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Singaporesta singahdin suunnitelmieni mukaan Pulau Tioman -nimiselle saarelle. Lähdin aamuvarhain, muistaakseni seitsemältä lähtevällä paikallisbussilla kohti Malesian puolella sijaitsevaa pienehköä Johor Bahrun kaupunkia. Rajalla piti tietysti hypätä ulos dösästä rajatarkastusta varten, ja onneksi luettuani oppaita älysin napata kaikki matkatavarat mukaani. Busseja nimittäin kulkee lähes 10 minuutin välein, eivätkä ne odottele. Missasinkin täpärästi tämän saman bussin, vaikka kaikki paikalliset matkatoverini siihen näyttivät ehtivän. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, pian saapui uusi identtinen linjuri johon minäkin pääsin mukaan. Pian selvisi, että oltiin vasta raja-alueella, ja 5 minuutin ajon jälkeen piti taas poistua bussista ja käydä läpi malesian maahantulotarkastus. Siellä yhdeksän vuotta vanha passini syynättiin vähän tarkemmin kuin Singaporen puolella, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui nopeasti ja vaivattomasti. Aasiassa opasteet tuntuvat olevan omaa luokkaansa, ja jälleen löysin niiden avulla helposti tieni rajan yli seuraavaan bussiin.

Pian saavuimmekin jo Johor Bahruun. Sieltä minun oli määrä jatkaa toisella bussilla pieneen Mersingin rantakaupunkiin, josta lautat kulkevat saaristoon. Heti hypättyäni bussista minut ohjattiin oikealle lippuluukulle. Kävi flaksi, sillä seuraava bussi Mersingiin lähti 15 minuutin kuluttua. Matka oli hieman pidempi, parisataa kilometriä, joten nyt kyseessä oli prameampi ajoneuvo. Ilmastoitu loistoristeilijä, jossa oli arviolta 20 paikkaa. Tilaa oli siis kuin lentokoneiden bisnesluokassa, ja penkit sai halutessaan vedettyä täydelliseen levytysasentoon. Hintaa matkalle kertyi huikeat kolme euroa. Tällä hinnalla ei muuten pääse edes ruosteisella lähilinjojen rotiskolla sipoosta keravalle.

Mersingissäkin kävi flaksi, mutta kehnompi sellainen. Bussi saapui asemalle klo 11.25. Kipitin taas lippuluukulle, jossa minulle kerrottiin, että 11.30 lähtee lautta Tiomanille, jonka jälkeen seuraa viiden tunnin siesta ja seuraava potski häipyy klo 16.30. Ja laituri on kilometrin päässä tuohon suuntaan. Päätin kokeilla, ostin lipun aikaisempaan ja lähdin juoksemaan. Ilmeisesti kuntoni oli kuitenkin päässyt sen verran inttiajoista rupsahtamaan, ettei matka taittunutkaan rinkka selässä ihan viiteen minuuttiin. Saavuin laiturille muistaakseni noin klo 11.40, ja lautta seisoi vielä laiturissa, mutta minua ei päästetty suostutteluistani huolimatta enää sisään. Onneksi sama lippu kelpasi myöhäisempään lauttaan, kävin syömässä ja otin itsekin lepoa muutaman tunnin.

Lautta tungettiin täpötäyteen ihmisiä, ja olo oli kuin silleillä kahden desilitran säilykepurkissa. Merenkäynti oli melkoista, ja päästyämme aavalle meno muistutti linnanmäen viikinkilaivaa vain sillä erotuksella, että tämä paatti heilui yhtä tarmokkaasti niin pysty- kuin sivusuunnassa. Matka kesti pari tuntia, ja puolessa välissä moni kanssamatkustajista voi jo pahoin. Henkilökunta jakoi pusseja joihin puhalleltiin. Itselläkin oli loppumatkasta hieman hutera olo, mutta naulitsin katseeni postimerkin kokoisesta ikkunasta horisonttiin ja psyykkasin itseäni parhaani mukaan, ja näinhän siitä lopulta selvittiin.

Tiomanille saavuttaessa maisemat saivat niskavillat pystyyn ja kylmiä väreitä selkäpiihin. Kyseessä oli gilisaariin verrattaen valtava saari, joka näytti suurilta osin asumattomalta. Saaren keskiö on pelkkää koskemattoman sademetsän peittämää, korkeimmillaan yli kilometriin kohoavaa vuoristoa. Vain satunnaisten rantakaistaleiden tuntumassa on pieniä majoitus-, ravintola- ja kaupparakennuksia ym.

Hyppäsin lautasta Air Batang -nimisellä rannalla, joka tunnetaan myös nimellä ABC Beach. Olin lukenut, että erityisesti tämä osa saaresta on reppureissaajien suosiossa. Kävi ilmi, että näin olikin. Paikka suorastaan kuhisi länsimaalaisia. Majoitusta varatessani hämmästelin kalliita hintoja. Mökistä kuin mökistä olisi pitänyt maksaa yli 10 euroa yöltä. Sain lopulta neuvoteltua hinnan hieman kohtuullisemmaksi, kun lupauduin jäämään vähintään viikoksi. Saaren toisella puolella sijaitsee pieni, hiljaisempi Juaran kylä. Halusin Singaporen hälinän jälkeen vaihteeksi täydellistä omaa rauhaa, ja ABC tuntui liian rauhattomalta. Majoituksen hinta oli edelleen mielestäni liikaa. Ei ollut oikein mitään tekemistä. Muut länkkärit vaikuttivat vaikeasti lähestyttäviltä, ja se vaivasi minua, vaikka halusin pääasiassa olla yksin. Halusin eristäytyä. Tunnistin oireet, podin jälleen pientä kulttuurishokkia. Tiesin, että tämä menee nopeasti ohi. Otin rennosti, tein pitkiä kävelylenkkejä ja käyttelin uutta ihkaomaa snorkkeliani. Tunsin hieman koti-ikävääkin.

Viikon aikana oli hyvää aikaa mietiskellä asioita. Mielessäni kehittyi suunnitelma, ja päätin, että seitsemäntenä päivänä ottaisin rinkkani ja kiipeäisin vuorten yli saaren toiselle puolelle Juaraan. Viikko tuntui loppua kohden jopa hieman pitkältä, ja odotin siirtymistä. Viimeisenä iltana päätin syödä illallista ravintolassa, jonka ohi olin kulkenut useita kertoja päivässä, mutta jossa en ollut jostain syystä kertaakaan käynyt. Istuttuani alas eräs tuntematon mieshenkilö läheisestä pöydästä suositteli intialaista safkaa. Vaihdettuamme muutaman sanan tilasinkin intialaista, ja istuin kyseisen kaverin pöytään. Selvisi, että hän on saksasta, ja hänen nimensä on Sascha. Tulimme hyvin juttuun, ja hieman myöhemmin paikalle pärähti neljä muuta ihmistä, joita Sascha odotteli. Kaksi italialaista, Oscar ja hänen siskonsa. Unkarilainen, arviolta hieman minua vanhempi Gergely ja tsekkiläinen munkki, jonka nimeä en koskaan oppinut muistamaan. Kaikki huipputyyppejä! Illallistimme siis yhdessä, ja selvisi, että hekin olivat aikeissa siirtyä Juaran puolelle lähipäivinä. Emme vaihtaneet mitään yhteystietoja vielä tänä iltana, mutta sovimme, että Juarassa tavataan.

Heräsin aamuvarhain ja tomerana 8km vuoristotrekkiä varten. Majoituspaikastani oli melkein pari kilometriä varsinaisen vaelluspolun alkuun. Sain onneksi liftattua paikalliselta mopopojalta kyydin polun alkuun. Heitin jätkälle vitosen. Loppumatka osoittautuikin pirun rankaksi. Vuoren lakipiste polun kohdalla ei ole kuin 300 metrin korkeudessa, mutta reitti sinne on vuoroin kapeaa, liukasta, vaikeakulkuista viidakkopolkua ja korkeita jyrkkiä kivirappuja. Yritin lähteä alusta asti hitaasti ja maltilla etenemään, mutta reitillä oli lisäkseni kaksi pariskuntaa, ilman matkatavaroita. Alkumatkasta he räpsivät kuvia ja matelivat muutenkin hitaasti, joten minä pyyhälsin heistä ohi. Sen jälkeen ajattelin että perkele, eivät muuten tule enää edelleni, sillä minähän painan suomalaisella sisulla ylös asti. Puolivälissä aloin piiputtaa, ja loppumatkasta olivat molemmat pariskunnat jälleen edelläni. Ylätasangolla sain onneksi sentään kuitattua hitaamman parivaljakon heidän pitäessä juomataukoa, ja loppumatka oli helppokulkuista autolla ajettavaa tietä, joten saavuin Juaraan hyvänä kakkosena.

Heti saavuttuani Juaran kylään oikaisin rannalle hetkeksi, ja maisemaa katsellessani älysin, että nyt olin lähempänä paratiisia kuin koskaan. Ranta oli aivan omaa luokkaansa. Lumenvalkeaa hiekkaa Lahden moottoritien leveydeltä ja pituudelta. Kristallinkirkasta vettä silmän kantamattomiin. Palmupuut huojuivat letkeästi kuumassa tuulessa ja rannan molemmissa päädyissä viidakkoiset niemenkärjet sulautuivat meren kuohuihin.

Romantisoinnin jälkeen todettakoon, että Juara on pieni rantakylä, jossa asuu 400 paikallista. Juara beach koostuu kahdesta rannasta, joita erottaa lyhyt kivikkoinen niemi. Olin saapunut ns. päärannalle, jolle on rakennettu lähes kaikki Juaran palvelut, guest houset, ravintolat ynnä muut. Kaukaisempi ranta näytti raskaan vaelluksen jälkeen olevan liian kaukana, joten etsin majoituksen lähempää. Myöhemmin selvisikin, että kaukaisempi ranta on kilpikonnien suojelualuetta, ja ettei rannan välittömään läheisyyteen saa rakentaa mitään.

Majoituksen kanssa tärppäsi heti ensimmäisestä paikasta. Kävelin kylän ainoan kaupan ohi, jossa perus sisäänheittäjän oloinen jannu kävi juttusille. Hän kyseli millaista majapaikkaa etsin, ja millä hintahaarukalla. Olin väsynyt ja kärsimätön, mutta kun kerran jo ryhdyin juttusille, kerroin hänelle haluavani oman pienen bungalowin rannalta, ei ilmastointia mutta tuuletin, oma kylpyhuone ja terassi eikä naapureita ympärillä. Lisäksi huoneen tulisi olla puoli-ilmainen. Sattumalta hän tiesi kuin tiesikin paikan juuri minua varten! Hän neuvoi reitin ja käski jutella siskolleen. Perille päästyäni en voinut kuin ihmetellä, kun tämä ihastuttava neito esitteli minulle mökin, joka täytti kaikki kriteerini ! Sain tingattua halvasta hinnasta vielä vähän pois, olin myyty, ja varasin samantien kahdeksaksi yöksi.

Vietin Tiomanilla kaikkiaan kolmisen viikkoa. Asetuttuani Juaraan kaduin, että tuhlasin ensimmäisen kokonaisen viikon ABC:lla. Juara oli täydellinen: halpa, rauhallinen, mykistävän kaunis, maaginen! Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Pari päivää nautiskeltuani olin kävelyllä ja törmäsin Oscariin ja Gergelyyn. He olivat ottaneet autokyydin Juaraan, ja asettuneet juuri taloksi rannan toiseen päätyyn. Sascha, munkki ja Oscarin sisko olivat päättäneet kävellä, ja edelleen matkalla.

Seuraavan viikon kuluessa vietin paljon aikaa heidän kanssaan, ja Saschan ja Gergelyn kanssa kaverustuin hieman paremminkin. Päivät kuluivat uidessa, syödessä, lukiessa, nauttiessa. Aluksi lähes täydellinen tekemättömyys tuntui tukalalta, mutta oli ihmeellistä huomata, miten siihen tottui. Tuntui, että hengailemme omassa kauniissa saippuakuplassamme, joka lilluu jossain sfäärissä muun maailman, median ja kaiken informaatiotulvan ulottumattomissa. Välillä tuntui myös, että mitä pidempään vietän aikaa kuplassa, sitä onnellisemmaksi tulen. Muut välillä hieman ihmettelivät, kun hehkutin mestaa maasta taivaaseen. Ehkä se ei kaikille sovi yhtä hyvin, mutta minusta tuntui maagisen hyvältä. Olin vihdoin löytänyt oman paratiisini.

Ikävä kyllä Oscar siskoineen joutui palaamaan Italiaan töiden takia vietettyään Juarassa vain kolme päivää. Pari päivää myöhemmin munkki sairastui sen verran pahasti, että päätti lentää Kuala Lumpuriin. Gergelyllä oli jatkolento maaliskuun viimeisenä, joten hänkin lähti pian. Sascha oli aikeissa lähteä hänen kanssaan samaa matkaa Kuala Lumpuriin, mutta päätti jäädä vielä pariksi päiväksi. Minustakin alkoi tuntua, että jos en pian lähde, en lähtisi milloinkaan. Päätimmekin sitten saschan kanssa häipyä yhdessä Kuala Lumpuriin maanantaina 28.3. Muutimme samaan majataloon kahdeksi viimeiseksi yöksi säästääksemme muutaman pennin. Lisäksi siirtyminen takaisin saaren toiselle puolelle tuli halvemmaksi.

Kun lähtöpäivä koitti, heräsimme aamuvarhain. En saanut kunnolla nukuttua koko yönä. Olimme edellisenä iltana sopineet ensimmäisen majapaikkani ihanan omistajattaren kanssa kyydityksen valmiiksi. Kimppakyytiin osallistui lisäksemme eräs jenkki Matthew, joten matka tuli halvaksi. Kompensoin tätä säästöä unohtamalla toisen puhelimeni huoneeseemme tyynyni alle. Olimme katsoneet lautta-aikataulut valmiiksi, ja missasimme todella täpärästi tavoitelauttamme. Lautta oli taas edelleen kiinni laiturissa, mutta meitä ei enää päästetty sisään. Ensin kirosimme, mutta vasta seuraavaa lauttaa odotellessa tajusin unohtaneeni puhelimen. Ei muuta kuin hakemaan, rahaa toki paloi matkoihin ja harmitti, mutta ellemme olisi myöhästyneet lautasta, olisi puhelimen kanssa ollut todella paljon viheliäisempi tilanne. Kaikella on tarkoituksensa!

Järkeilimme saschan kanssa, että olisi fiksuinta odotella Mersingissä iltaan saakka, ja ottaa vasta yöbussi Kuala Lumpuriin. Muuten saapuisimme puolen yön maissa perille, ja voisi olla hankala löytää majoitusta. Bussimatka kestäisi viitisen tuntia, ja jos dösä olisi yhtä rojaali kuin aiempi menopeli Johor Bahrusta Mersingiin, voisi matkalla saada jopa hieman nukuttua. Toisin kävi. Olin koko matkan ärsyttävässä horrostilassa, jossain unen ja valveuden rajamailla. Niin väsynyt, että silmiä oli vaikea pitää auki, mutta liian vireä nukahtaakseni. Bussi oli hädintuskin puoliksi täynnä. Jossain vaiheessa matkaa bussi pysähtyi toisen, kaksikerroksisen bussin perässä keskelle moottoritietä. Kuski ilmoitti, että on aika vaihtaa bussia. Raahasimme hämmentyneinä - mutta liian väsyneinä kyselemään tai protestoimaan - matkatavaramme ja itsemme bussista toiseen. Tämä bussi oli ääriään myöten täynnä tavaraa, mutta onneksi jokaiselle löytyi istumapaikka. Mukavuuden rippeetkin sai kuitenkin unohtaa. Äijät tekivät bisnestä :)

Saavuimme Kuala Lumpurin jollekin jättimäiselle bussiasemalle neljän maissa aamuyöllä. On edelleenkin epäselvää mikä asema oli kyseessä. Meillä oli hostellivaraus chinatownissa ihan kaupungin keskustassa, ja taksikuskilta kysymällä selvisi, että olemme n. 20 km päässä sieltä. Taksit ovat kuitenkin yöaikaan 50% kalliimpia, ja kuudelta alkoi metrot kulkea, joten päätimme odotella. Sascha veti unta palloon, mutta minä olin edelleen samassa puolivireässä koomassa, enkä halunnut nukkua. Sitäpaitsi pitihän jonkun vahtia kamoja.

Kello löi kuusi, hyppäsimme metroon ja suhasimme keskustaan. Matka tuli 30 kertaa halvemmaksi kuin taksi, joten olimme tyytyväisiä. Keskustassa harhailimme tunnin verran surkean haalean lonely planetin kartan avulla, kunnes löysimme perille. Guest housessa saimme rinkat säilytykseen, ja meille ilmoitettiin, että huonetta voisi tulla tiedustelemaan yhdeksän maissa uudestaan. Sascha tipahti rappukäytävän pöydän ääreen, ja minä läksin aamupalalle. Löysin keskiluokan hotellin, joka tarjosi buffet-aamiaisen 15 RM (3,5e) hintaan. Hinta oli suolainen, mutta pöydät notkuivat herkkuja, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ensimmäinen kunnon aamupala koko reissun aikana, ja ensimmäinen kunnon ateria viimeisen vuorokauden sisään. Tarjolla oli kaikkea tuoreista hedelmistä lämpimiin ruokiin, tuoreita leipiä, useita eri kahvi-, tee- ja mehulaatuja! Kaiken kruunasi langaton internetyhteys!

Mörssäsin navan pullolleen, heitin välivarpusparven luksustoiletin porsliinipyttyyn ja söin lisää! Surffasin netissä kunnes akku loppui, ja kappas, kello oli sopivasti yhdeksän. Palattuani hotellille kroppa oli raukea ja tyydytetty, mutta kuula väsymyksestä jumissa. Lisäksi Sascha oli kadonnut. Guest housen respan työntekijä oli vaihtunut, eikä hänellä ollut hajuakaan mistään käytävässä nukkuvasta saksalaisesta. Kävin sitten itse makuuasentoon käytävän kivipenkille, ja nukahdin välittömästi. Jonkin ajan päästä heräsin hikisenä kun minut ohjattiin ystävällisesti johonkin dormihuoneen tyyppiseen luukkuun, jossa oli 6 punkkaa. Huone oli muuten autio, mutta yhdellä punkalla levytteli Sascha autuaan tyytyväisenä. Takaisin unten maille, ja seuraavan kerran heräsimmekin puolilta päivin ilmoitukseen, että huoneemme on valmis. Oli siis tiistai 29.3.

Seuraavat päivät menivät kaupunkiin tutustuessa. Vaikka tulimme hyvin toimeen Saschan kanssa, olimme jo hieman kypsyneet toistemme jatkuvaan seuraan. Menimme siis päivät omia menojamme, ja vaihdoimme illalla kuulumiset illallisen merkeissä. Sascha lähtikin jo torstaina junalla Penangin kautta kohti Bangkokia, mistä hänellä oli määrä hankkia viisumi Intiaan.

Minä olen viettänyt päiväni kävellen ja tutkien ympäri kaupunkia. Olen käynyt kolme kertaa elokuvissa, täällä se on edelleen kohtuullisen hintaista, kun taas suomessa saa pulittaa naurettavia summia yhdestä näytöksestä. Lisäksi Kuala Lumpur on oikein mässyttelijän taivas, ja olenkin syönyt kuin porsas ennen joulua. Miellyttävä kaupunki kaiken kaikkiaan. Hieman kuten Singapore, mutta halvempi.

Nyt kirjoitushetkellä kello on 01:30, ja alkaa taas olla järki jäässä. Jälleen olen kirjoittanut urakkaperiaatteella pienen novellin verran. On maanantai 4. huhtikuuta, päivämäärä, jota on odotettu. Tapaan kahdeksan ja puolen tunnin päästä vanhan kaverini parin korttelin päässä täältä. Samainen kaveri, jonka kanssa minun piti viettää ensimmäiset kolme reissuviikkoa Balilla. Järkytys oli suuri, kun kahdeksan viikkoa sitten kuulin, ettei hän pääsekään lähtemään. Nyt lukemattomia kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä rikkaampana uskon, että näin oli parempi. Pääsin heti matkani alkumetreiltä asti yksin reissaamisen makuun, olen oppinut pärjäämään omillani, kasvanut henkisesti, itsenäistynyt. Nyt on kerrassaan upeaa huipentaa reissu tapaamalla vanha ystävä ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, juhlia ja ottaa ilo irti viimeisistä kolmesta viikosta! Kaikella on tarkoituksensa!

P.S.

Pakko kertoa vielä lyhyesti pienistä Larva Migrans -nimisistä veijareista. Ihoni alla vasemman jalkani pohjassa sekä varpaissa luikertelee näitä pieniä koukkumato-sukuisia salamatkustajia. Jalkani ovat kutisseet jo jonkin aikaa, mutta se on reissun päällä enemmän sääntö kuin poikkeus, että jossain kehonosassa syyhyää. Eilen sitten huomasin suihkussa jalkoja pestessäni vasemman jalan pohjassa pienen siksakkia kiemurtelevan punaisen viirun. Muistin nähneeni madventures-kirjassa kuvan identtisestä viirusta tunnan jalkapohjassa. Käydessäni nukkumaan merkkasin viirun päät kuulakärkikynällä, ja kyllä vaan, aamulla totesin tämän pienen paskiaisen jatkaneen matkaansa senttimetrin verran! Kutinakin oli yltynyt varsin perusteelliseksi, ja kävellessäkin tuntui vähän keljulta. Läksin suorinta tietä sairaalaan.

Sairaalassa minut otti pian vastaan joku alan asiantuntija, joka totesi että tuttu juttu, "CLM, Cutaneous Larva Migrans, Skin disease caused by the larvae of various nematode parasites". Eli jalkani ihon läpi on tunkeutunut maaperästä joukko kunnianhimoisia matoja. Maaperään ne ovat todennäköisesti saapuneet kissan- tai koiranpaskan mukana. Trooppinen ilmasto on tropannut madot riittävän vahvoiksi tunkeutuakseen ihmisen jalkojen ohuen ihon läpi. Ne ovat kuitenkin edelleen niin pieniä ja hellävaraisia, että penetraatiota on mahdoton huomata. Tunkeuduttuaan ihon alle kaverit saattavat levätä jopa viikkoja, ennen kuin lähtevät vaeltamaan ja kaivamaan käytäväänsä. Näin kävi minunkin tapauksessani, sillä on erittäin epätodennäköistä, että olisin saanut tartunnan täällä Kuala Lumpurissa.

Todettuaan mistä on kysymys, tämä intialainen spesialisti kaivoi esiin purkillisen suihkutettavaa nestemäistä typpeä. Jäädytimme havaittavissa olevat käytävät. Pelkästään tämän jo pitäisi tappaa otukset, mutta varmuudeksi äijä määräsi tuplakuurin jotain suurille eläimille (ja ihmisille?) tarkoitettua matokuuria, jonka pitäisi olla satavarma konsti kaikkien loisten tuhoamiseen. Hän oli kuulemma ennenkin hoitanut satoja CLM-tapauksia, ja koko homma oli ohi puolessa tunnissa saapumisestani sairaalaan. Nyt vaan venaillaan, että kuuri puree, ja tämän jälkeen madot pikkuhiljaa sulavat elimistööni.

Tidor Lenak, sweet dreams :)