Taas on niin pitkä aika ehtinyt vierähtää viime postista, että todella vaikea aloittaa kirjoittelua. Tällä hetkellä sijainti on Kuala Lumpur, ja viimeisen kolmen viikon aikana on ehtinyt tapahtua jos jonkinlaista. Kaikkea on vaikea muistaa, enkä kaikkea välttämättä edes halua tänne kirjoittaa, joten tavoistani poiketen kirjoitan pääpiirteittäin, lyhyesti ja ytimekkäästi.
Singaporesta singahdin suunnitelmieni mukaan Pulau Tioman -nimiselle saarelle. Lähdin aamuvarhain, muistaakseni seitsemältä lähtevällä paikallisbussilla kohti Malesian puolella sijaitsevaa pienehköä Johor Bahrun kaupunkia. Rajalla piti tietysti hypätä ulos dösästä rajatarkastusta varten, ja onneksi luettuani oppaita älysin napata kaikki matkatavarat mukaani. Busseja nimittäin kulkee lähes 10 minuutin välein, eivätkä ne odottele. Missasinkin täpärästi tämän saman bussin, vaikka kaikki paikalliset matkatoverini siihen näyttivät ehtivän. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, pian saapui uusi identtinen linjuri johon minäkin pääsin mukaan. Pian selvisi, että oltiin vasta raja-alueella, ja 5 minuutin ajon jälkeen piti taas poistua bussista ja käydä läpi malesian maahantulotarkastus. Siellä yhdeksän vuotta vanha passini syynättiin vähän tarkemmin kuin Singaporen puolella, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui nopeasti ja vaivattomasti. Aasiassa opasteet tuntuvat olevan omaa luokkaansa, ja jälleen löysin niiden avulla helposti tieni rajan yli seuraavaan bussiin.
Pian saavuimmekin jo Johor Bahruun. Sieltä minun oli määrä jatkaa toisella bussilla pieneen Mersingin rantakaupunkiin, josta lautat kulkevat saaristoon. Heti hypättyäni bussista minut ohjattiin oikealle lippuluukulle. Kävi flaksi, sillä seuraava bussi Mersingiin lähti 15 minuutin kuluttua. Matka oli hieman pidempi, parisataa kilometriä, joten nyt kyseessä oli prameampi ajoneuvo. Ilmastoitu loistoristeilijä, jossa oli arviolta 20 paikkaa. Tilaa oli siis kuin lentokoneiden bisnesluokassa, ja penkit sai halutessaan vedettyä täydelliseen levytysasentoon. Hintaa matkalle kertyi huikeat kolme euroa. Tällä hinnalla ei muuten pääse edes ruosteisella lähilinjojen rotiskolla sipoosta keravalle.
Mersingissäkin kävi flaksi, mutta kehnompi sellainen. Bussi saapui asemalle klo 11.25. Kipitin taas lippuluukulle, jossa minulle kerrottiin, että 11.30 lähtee lautta Tiomanille, jonka jälkeen seuraa viiden tunnin siesta ja seuraava potski häipyy klo 16.30. Ja laituri on kilometrin päässä tuohon suuntaan. Päätin kokeilla, ostin lipun aikaisempaan ja lähdin juoksemaan. Ilmeisesti kuntoni oli kuitenkin päässyt sen verran inttiajoista rupsahtamaan, ettei matka taittunutkaan rinkka selässä ihan viiteen minuuttiin. Saavuin laiturille muistaakseni noin klo 11.40, ja lautta seisoi vielä laiturissa, mutta minua ei päästetty suostutteluistani huolimatta enää sisään. Onneksi sama lippu kelpasi myöhäisempään lauttaan, kävin syömässä ja otin itsekin lepoa muutaman tunnin.
Lautta tungettiin täpötäyteen ihmisiä, ja olo oli kuin silleillä kahden desilitran säilykepurkissa. Merenkäynti oli melkoista, ja päästyämme aavalle meno muistutti linnanmäen viikinkilaivaa vain sillä erotuksella, että tämä paatti heilui yhtä tarmokkaasti niin pysty- kuin sivusuunnassa. Matka kesti pari tuntia, ja puolessa välissä moni kanssamatkustajista voi jo pahoin. Henkilökunta jakoi pusseja joihin puhalleltiin. Itselläkin oli loppumatkasta hieman hutera olo, mutta naulitsin katseeni postimerkin kokoisesta ikkunasta horisonttiin ja psyykkasin itseäni parhaani mukaan, ja näinhän siitä lopulta selvittiin.
Tiomanille saavuttaessa maisemat saivat niskavillat pystyyn ja kylmiä väreitä selkäpiihin. Kyseessä oli gilisaariin verrattaen valtava saari, joka näytti suurilta osin asumattomalta. Saaren keskiö on pelkkää koskemattoman sademetsän peittämää, korkeimmillaan yli kilometriin kohoavaa vuoristoa. Vain satunnaisten rantakaistaleiden tuntumassa on pieniä majoitus-, ravintola- ja kaupparakennuksia ym.
Hyppäsin lautasta Air Batang -nimisellä rannalla, joka tunnetaan myös nimellä ABC Beach. Olin lukenut, että erityisesti tämä osa saaresta on reppureissaajien suosiossa. Kävi ilmi, että näin olikin. Paikka suorastaan kuhisi länsimaalaisia. Majoitusta varatessani hämmästelin kalliita hintoja. Mökistä kuin mökistä olisi pitänyt maksaa yli 10 euroa yöltä. Sain lopulta neuvoteltua hinnan hieman kohtuullisemmaksi, kun lupauduin jäämään vähintään viikoksi. Saaren toisella puolella sijaitsee pieni, hiljaisempi Juaran kylä. Halusin Singaporen hälinän jälkeen vaihteeksi täydellistä omaa rauhaa, ja ABC tuntui liian rauhattomalta. Majoituksen hinta oli edelleen mielestäni liikaa. Ei ollut oikein mitään tekemistä. Muut länkkärit vaikuttivat vaikeasti lähestyttäviltä, ja se vaivasi minua, vaikka halusin pääasiassa olla yksin. Halusin eristäytyä. Tunnistin oireet, podin jälleen pientä kulttuurishokkia. Tiesin, että tämä menee nopeasti ohi. Otin rennosti, tein pitkiä kävelylenkkejä ja käyttelin uutta ihkaomaa snorkkeliani. Tunsin hieman koti-ikävääkin.
Viikon aikana oli hyvää aikaa mietiskellä asioita. Mielessäni kehittyi suunnitelma, ja päätin, että seitsemäntenä päivänä ottaisin rinkkani ja kiipeäisin vuorten yli saaren toiselle puolelle Juaraan. Viikko tuntui loppua kohden jopa hieman pitkältä, ja odotin siirtymistä. Viimeisenä iltana päätin syödä illallista ravintolassa, jonka ohi olin kulkenut useita kertoja päivässä, mutta jossa en ollut jostain syystä kertaakaan käynyt. Istuttuani alas eräs tuntematon mieshenkilö läheisestä pöydästä suositteli intialaista safkaa. Vaihdettuamme muutaman sanan tilasinkin intialaista, ja istuin kyseisen kaverin pöytään. Selvisi, että hän on saksasta, ja hänen nimensä on Sascha. Tulimme hyvin juttuun, ja hieman myöhemmin paikalle pärähti neljä muuta ihmistä, joita Sascha odotteli. Kaksi italialaista, Oscar ja hänen siskonsa. Unkarilainen, arviolta hieman minua vanhempi Gergely ja tsekkiläinen munkki, jonka nimeä en koskaan oppinut muistamaan. Kaikki huipputyyppejä! Illallistimme siis yhdessä, ja selvisi, että hekin olivat aikeissa siirtyä Juaran puolelle lähipäivinä. Emme vaihtaneet mitään yhteystietoja vielä tänä iltana, mutta sovimme, että Juarassa tavataan.
Heräsin aamuvarhain ja tomerana 8km vuoristotrekkiä varten. Majoituspaikastani oli melkein pari kilometriä varsinaisen vaelluspolun alkuun. Sain onneksi liftattua paikalliselta mopopojalta kyydin polun alkuun. Heitin jätkälle vitosen. Loppumatka osoittautuikin pirun rankaksi. Vuoren lakipiste polun kohdalla ei ole kuin 300 metrin korkeudessa, mutta reitti sinne on vuoroin kapeaa, liukasta, vaikeakulkuista viidakkopolkua ja korkeita jyrkkiä kivirappuja. Yritin lähteä alusta asti hitaasti ja maltilla etenemään, mutta reitillä oli lisäkseni kaksi pariskuntaa, ilman matkatavaroita. Alkumatkasta he räpsivät kuvia ja matelivat muutenkin hitaasti, joten minä pyyhälsin heistä ohi. Sen jälkeen ajattelin että perkele, eivät muuten tule enää edelleni, sillä minähän painan suomalaisella sisulla ylös asti. Puolivälissä aloin piiputtaa, ja loppumatkasta olivat molemmat pariskunnat jälleen edelläni. Ylätasangolla sain onneksi sentään kuitattua hitaamman parivaljakon heidän pitäessä juomataukoa, ja loppumatka oli helppokulkuista autolla ajettavaa tietä, joten saavuin Juaraan hyvänä kakkosena.
Heti saavuttuani Juaran kylään oikaisin rannalle hetkeksi, ja maisemaa katsellessani älysin, että nyt olin lähempänä paratiisia kuin koskaan. Ranta oli aivan omaa luokkaansa. Lumenvalkeaa hiekkaa Lahden moottoritien leveydeltä ja pituudelta. Kristallinkirkasta vettä silmän kantamattomiin. Palmupuut huojuivat letkeästi kuumassa tuulessa ja rannan molemmissa päädyissä viidakkoiset niemenkärjet sulautuivat meren kuohuihin.
Romantisoinnin jälkeen todettakoon, että Juara on pieni rantakylä, jossa asuu 400 paikallista. Juara beach koostuu kahdesta rannasta, joita erottaa lyhyt kivikkoinen niemi. Olin saapunut ns. päärannalle, jolle on rakennettu lähes kaikki Juaran palvelut, guest houset, ravintolat ynnä muut. Kaukaisempi ranta näytti raskaan vaelluksen jälkeen olevan liian kaukana, joten etsin majoituksen lähempää. Myöhemmin selvisikin, että kaukaisempi ranta on kilpikonnien suojelualuetta, ja ettei rannan välittömään läheisyyteen saa rakentaa mitään.
Majoituksen kanssa tärppäsi heti ensimmäisestä paikasta. Kävelin kylän ainoan kaupan ohi, jossa perus sisäänheittäjän oloinen jannu kävi juttusille. Hän kyseli millaista majapaikkaa etsin, ja millä hintahaarukalla. Olin väsynyt ja kärsimätön, mutta kun kerran jo ryhdyin juttusille, kerroin hänelle haluavani oman pienen bungalowin rannalta, ei ilmastointia mutta tuuletin, oma kylpyhuone ja terassi eikä naapureita ympärillä. Lisäksi huoneen tulisi olla puoli-ilmainen. Sattumalta hän tiesi kuin tiesikin paikan juuri minua varten! Hän neuvoi reitin ja käski jutella siskolleen. Perille päästyäni en voinut kuin ihmetellä, kun tämä ihastuttava neito esitteli minulle mökin, joka täytti kaikki kriteerini ! Sain tingattua halvasta hinnasta vielä vähän pois, olin myyty, ja varasin samantien kahdeksaksi yöksi.
Vietin Tiomanilla kaikkiaan kolmisen viikkoa. Asetuttuani Juaraan kaduin, että tuhlasin ensimmäisen kokonaisen viikon ABC:lla. Juara oli täydellinen: halpa, rauhallinen, mykistävän kaunis, maaginen! Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Pari päivää nautiskeltuani olin kävelyllä ja törmäsin Oscariin ja Gergelyyn. He olivat ottaneet autokyydin Juaraan, ja asettuneet juuri taloksi rannan toiseen päätyyn. Sascha, munkki ja Oscarin sisko olivat päättäneet kävellä, ja edelleen matkalla.
Seuraavan viikon kuluessa vietin paljon aikaa heidän kanssaan, ja Saschan ja Gergelyn kanssa kaverustuin hieman paremminkin. Päivät kuluivat uidessa, syödessä, lukiessa, nauttiessa. Aluksi lähes täydellinen tekemättömyys tuntui tukalalta, mutta oli ihmeellistä huomata, miten siihen tottui. Tuntui, että hengailemme omassa kauniissa saippuakuplassamme, joka lilluu jossain sfäärissä muun maailman, median ja kaiken informaatiotulvan ulottumattomissa. Välillä tuntui myös, että mitä pidempään vietän aikaa kuplassa, sitä onnellisemmaksi tulen. Muut välillä hieman ihmettelivät, kun hehkutin mestaa maasta taivaaseen. Ehkä se ei kaikille sovi yhtä hyvin, mutta minusta tuntui maagisen hyvältä. Olin vihdoin löytänyt oman paratiisini.
Ikävä kyllä Oscar siskoineen joutui palaamaan Italiaan töiden takia vietettyään Juarassa vain kolme päivää. Pari päivää myöhemmin munkki sairastui sen verran pahasti, että päätti lentää Kuala Lumpuriin. Gergelyllä oli jatkolento maaliskuun viimeisenä, joten hänkin lähti pian. Sascha oli aikeissa lähteä hänen kanssaan samaa matkaa Kuala Lumpuriin, mutta päätti jäädä vielä pariksi päiväksi. Minustakin alkoi tuntua, että jos en pian lähde, en lähtisi milloinkaan. Päätimmekin sitten saschan kanssa häipyä yhdessä Kuala Lumpuriin maanantaina 28.3. Muutimme samaan majataloon kahdeksi viimeiseksi yöksi säästääksemme muutaman pennin. Lisäksi siirtyminen takaisin saaren toiselle puolelle tuli halvemmaksi.
Kun lähtöpäivä koitti, heräsimme aamuvarhain. En saanut kunnolla nukuttua koko yönä. Olimme edellisenä iltana sopineet ensimmäisen majapaikkani ihanan omistajattaren kanssa kyydityksen valmiiksi. Kimppakyytiin osallistui lisäksemme eräs jenkki Matthew, joten matka tuli halvaksi. Kompensoin tätä säästöä unohtamalla toisen puhelimeni huoneeseemme tyynyni alle. Olimme katsoneet lautta-aikataulut valmiiksi, ja missasimme todella täpärästi tavoitelauttamme. Lautta oli taas edelleen kiinni laiturissa, mutta meitä ei enää päästetty sisään. Ensin kirosimme, mutta vasta seuraavaa lauttaa odotellessa tajusin unohtaneeni puhelimen. Ei muuta kuin hakemaan, rahaa toki paloi matkoihin ja harmitti, mutta ellemme olisi myöhästyneet lautasta, olisi puhelimen kanssa ollut todella paljon viheliäisempi tilanne. Kaikella on tarkoituksensa!
Järkeilimme saschan kanssa, että olisi fiksuinta odotella Mersingissä iltaan saakka, ja ottaa vasta yöbussi Kuala Lumpuriin. Muuten saapuisimme puolen yön maissa perille, ja voisi olla hankala löytää majoitusta. Bussimatka kestäisi viitisen tuntia, ja jos dösä olisi yhtä rojaali kuin aiempi menopeli Johor Bahrusta Mersingiin, voisi matkalla saada jopa hieman nukuttua. Toisin kävi. Olin koko matkan ärsyttävässä horrostilassa, jossain unen ja valveuden rajamailla. Niin väsynyt, että silmiä oli vaikea pitää auki, mutta liian vireä nukahtaakseni. Bussi oli hädintuskin puoliksi täynnä. Jossain vaiheessa matkaa bussi pysähtyi toisen, kaksikerroksisen bussin perässä keskelle moottoritietä. Kuski ilmoitti, että on aika vaihtaa bussia. Raahasimme hämmentyneinä - mutta liian väsyneinä kyselemään tai protestoimaan - matkatavaramme ja itsemme bussista toiseen. Tämä bussi oli ääriään myöten täynnä tavaraa, mutta onneksi jokaiselle löytyi istumapaikka. Mukavuuden rippeetkin sai kuitenkin unohtaa. Äijät tekivät bisnestä :)
Saavuimme Kuala Lumpurin jollekin jättimäiselle bussiasemalle neljän maissa aamuyöllä. On edelleenkin epäselvää mikä asema oli kyseessä. Meillä oli hostellivaraus chinatownissa ihan kaupungin keskustassa, ja taksikuskilta kysymällä selvisi, että olemme n. 20 km päässä sieltä. Taksit ovat kuitenkin yöaikaan 50% kalliimpia, ja kuudelta alkoi metrot kulkea, joten päätimme odotella. Sascha veti unta palloon, mutta minä olin edelleen samassa puolivireässä koomassa, enkä halunnut nukkua. Sitäpaitsi pitihän jonkun vahtia kamoja.
Kello löi kuusi, hyppäsimme metroon ja suhasimme keskustaan. Matka tuli 30 kertaa halvemmaksi kuin taksi, joten olimme tyytyväisiä. Keskustassa harhailimme tunnin verran surkean haalean lonely planetin kartan avulla, kunnes löysimme perille. Guest housessa saimme rinkat säilytykseen, ja meille ilmoitettiin, että huonetta voisi tulla tiedustelemaan yhdeksän maissa uudestaan. Sascha tipahti rappukäytävän pöydän ääreen, ja minä läksin aamupalalle. Löysin keskiluokan hotellin, joka tarjosi buffet-aamiaisen 15 RM (3,5e) hintaan. Hinta oli suolainen, mutta pöydät notkuivat herkkuja, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ensimmäinen kunnon aamupala koko reissun aikana, ja ensimmäinen kunnon ateria viimeisen vuorokauden sisään. Tarjolla oli kaikkea tuoreista hedelmistä lämpimiin ruokiin, tuoreita leipiä, useita eri kahvi-, tee- ja mehulaatuja! Kaiken kruunasi langaton internetyhteys!
Mörssäsin navan pullolleen, heitin välivarpusparven luksustoiletin porsliinipyttyyn ja söin lisää! Surffasin netissä kunnes akku loppui, ja kappas, kello oli sopivasti yhdeksän. Palattuani hotellille kroppa oli raukea ja tyydytetty, mutta kuula väsymyksestä jumissa. Lisäksi Sascha oli kadonnut. Guest housen respan työntekijä oli vaihtunut, eikä hänellä ollut hajuakaan mistään käytävässä nukkuvasta saksalaisesta. Kävin sitten itse makuuasentoon käytävän kivipenkille, ja nukahdin välittömästi. Jonkin ajan päästä heräsin hikisenä kun minut ohjattiin ystävällisesti johonkin dormihuoneen tyyppiseen luukkuun, jossa oli 6 punkkaa. Huone oli muuten autio, mutta yhdellä punkalla levytteli Sascha autuaan tyytyväisenä. Takaisin unten maille, ja seuraavan kerran heräsimmekin puolilta päivin ilmoitukseen, että huoneemme on valmis. Oli siis tiistai 29.3.
Seuraavat päivät menivät kaupunkiin tutustuessa. Vaikka tulimme hyvin toimeen Saschan kanssa, olimme jo hieman kypsyneet toistemme jatkuvaan seuraan. Menimme siis päivät omia menojamme, ja vaihdoimme illalla kuulumiset illallisen merkeissä. Sascha lähtikin jo torstaina junalla Penangin kautta kohti Bangkokia, mistä hänellä oli määrä hankkia viisumi Intiaan.
Minä olen viettänyt päiväni kävellen ja tutkien ympäri kaupunkia. Olen käynyt kolme kertaa elokuvissa, täällä se on edelleen kohtuullisen hintaista, kun taas suomessa saa pulittaa naurettavia summia yhdestä näytöksestä. Lisäksi Kuala Lumpur on oikein mässyttelijän taivas, ja olenkin syönyt kuin porsas ennen joulua. Miellyttävä kaupunki kaiken kaikkiaan. Hieman kuten Singapore, mutta halvempi.
Nyt kirjoitushetkellä kello on 01:30, ja alkaa taas olla järki jäässä. Jälleen olen kirjoittanut urakkaperiaatteella pienen novellin verran. On maanantai 4. huhtikuuta, päivämäärä, jota on odotettu. Tapaan kahdeksan ja puolen tunnin päästä vanhan kaverini parin korttelin päässä täältä. Samainen kaveri, jonka kanssa minun piti viettää ensimmäiset kolme reissuviikkoa Balilla. Järkytys oli suuri, kun kahdeksan viikkoa sitten kuulin, ettei hän pääsekään lähtemään. Nyt lukemattomia kokemuksia ja unohtumattomia hetkiä rikkaampana uskon, että näin oli parempi. Pääsin heti matkani alkumetreiltä asti yksin reissaamisen makuun, olen oppinut pärjäämään omillani, kasvanut henkisesti, itsenäistynyt. Nyt on kerrassaan upeaa huipentaa reissu tapaamalla vanha ystävä ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, juhlia ja ottaa ilo irti viimeisistä kolmesta viikosta! Kaikella on tarkoituksensa!
P.S.
Pakko kertoa vielä lyhyesti pienistä Larva Migrans -nimisistä veijareista. Ihoni alla vasemman jalkani pohjassa sekä varpaissa luikertelee näitä pieniä koukkumato-sukuisia salamatkustajia. Jalkani ovat kutisseet jo jonkin aikaa, mutta se on reissun päällä enemmän sääntö kuin poikkeus, että jossain kehonosassa syyhyää. Eilen sitten huomasin suihkussa jalkoja pestessäni vasemman jalan pohjassa pienen siksakkia kiemurtelevan punaisen viirun. Muistin nähneeni madventures-kirjassa kuvan identtisestä viirusta tunnan jalkapohjassa. Käydessäni nukkumaan merkkasin viirun päät kuulakärkikynällä, ja kyllä vaan, aamulla totesin tämän pienen paskiaisen jatkaneen matkaansa senttimetrin verran! Kutinakin oli yltynyt varsin perusteelliseksi, ja kävellessäkin tuntui vähän keljulta. Läksin suorinta tietä sairaalaan.
Sairaalassa minut otti pian vastaan joku alan asiantuntija, joka totesi että tuttu juttu, "CLM, Cutaneous Larva Migrans, Skin disease caused by the larvae of various nematode parasites". Eli jalkani ihon läpi on tunkeutunut maaperästä joukko kunnianhimoisia matoja. Maaperään ne ovat todennäköisesti saapuneet kissan- tai koiranpaskan mukana. Trooppinen ilmasto on tropannut madot riittävän vahvoiksi tunkeutuakseen ihmisen jalkojen ohuen ihon läpi. Ne ovat kuitenkin edelleen niin pieniä ja hellävaraisia, että penetraatiota on mahdoton huomata. Tunkeuduttuaan ihon alle kaverit saattavat levätä jopa viikkoja, ennen kuin lähtevät vaeltamaan ja kaivamaan käytäväänsä. Näin kävi minunkin tapauksessani, sillä on erittäin epätodennäköistä, että olisin saanut tartunnan täällä Kuala Lumpurissa.
Todettuaan mistä on kysymys, tämä intialainen spesialisti kaivoi esiin purkillisen suihkutettavaa nestemäistä typpeä. Jäädytimme havaittavissa olevat käytävät. Pelkästään tämän jo pitäisi tappaa otukset, mutta varmuudeksi äijä määräsi tuplakuurin jotain suurille eläimille (ja ihmisille?) tarkoitettua matokuuria, jonka pitäisi olla satavarma konsti kaikkien loisten tuhoamiseen. Hän oli kuulemma ennenkin hoitanut satoja CLM-tapauksia, ja koko homma oli ohi puolessa tunnissa saapumisestani sairaalaan. Nyt vaan venaillaan, että kuuri puree, ja tämän jälkeen madot pikkuhiljaa sulavat elimistööni.
Tidor Lenak, sweet dreams :)
maanantai 4. huhtikuuta 2011
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Singapore
Lento Balilta Singaporeen sujui mukavasti. Paitsi että olin jättänyt epähuomiossa päiväreppuun molemmat aurinkorasvani. Purkit oli asianmukaisesti minigrippeihin pakattu, mutta kumpikin taisi olla tilavuudeltaan 125ml sallitun maksimin ollessa käsimatkatavaroissa vain 100ml. Voiteet jäivät siis balilaisen tullivirkailijan haltuun, mikä hieman harmitti, koska vastaavat tuotteet ovat täällä joka puolella sikahintaisia. Kysynnän ja tarjonnan laki vallitsee, sillä ilmeisesti lämpimissä maissa on huomattu kalmankalpeiden länkkäreiden pakonomainen tarve suojavoiteille. Ne käyvät siis yhtälailla kaupaksi, vaikka hinta olisi kuinka korkea. Minun lisäkseni ovatkin varmasti monet ne matkaajat, jotka kuvittelivat löytävänsä aurinkovoidetta (kuten mitä tahansa muutakin) luonnollisesti puolet halvemmalla mistä tahansa etelänmaasta. Noh, Singaporesta tarttui taas matkaan uusi purnukka lähes yhden päivän budjetin hinnalla.
Saavuin Sporen lentokentälle perjantaina 4.3. puolilta päivin. Jälleen rinkkani lipui liukuhihnalta ensimmäisten joukossa ehkä minuutin odottelun jälkeen. Rajamuodollisuudet hoituivat heittämällä, ilmoitin viipyväni maassa arviolta viikon, ja passiin lyötiin sen kummempia kyselemättä 90 päivän leima. Tullissa minut ohjattiin vihreää linjaa pitkin viipymättä suoraan läpi. Söin pikaisen lounaan, nostin rahaa ja lähdin valloittamaan kaupunkia.
Minulla oli erään kehutun guesthousen osoite tiedossa, ja ensin harkitsin suoraa taksikyytiä perille. Rinkka tuntui kuitenkin lyhyen ja helpon lennon jälkeen kevyeltä, ja päätin lähteä hieman seikkailumielellä liikkeelle. En kysellyt kaupungin karttaa tai minkäänlaisia ohjeita lukuisista infotiskeistä. Päättelin lentokentän opasteista, että taksin lisäksi vaihtoehtoja keskustaan siirtymiseen oli kaksi: bussi tai metro. Bussiasema näytti hieman autiolta ja luotaantyöntävältä, joten valitsin metron. Ensin piti ajella parilla sky trainilla terminaalista toiseen, mikä oli kuitenkin helppoa erinomaisen opastuksen ansiosta. Metroasema löytyikin vaivatta, ja siellä selvisi, että keskustan kupeessa oli muuan Lavender-niminen metroasema. Etsimäni guesthousen osoite oli 125 Lavender Street, joten tämä asema kuullosti lupaavalta. Parin pysähdyksen jälkeen piti vaihtaa metroa, mutta se kävi jälleen helposti mainioiden opasteiden johdosta. Toisessa metrossa pääsin kunnon itämaisen ruuhkametron makuun, sillä se oli aivan tupaten täynnä, ja näytti siltä, että jos tungen rinkkoineni sisään yhdestä ovesta, toisesta ovesta kimpoaa ulos kaksi ihmistä. Kummasti tilaa kuitenkin löytyi, ja 10 minuutin kuluttua löysin itseni Lavenderin metroasemalta.
Kaivautuessani maanpinnalle ulkona riehui melkoinen ukkosmyrsky. Vettäkin tuli taas kuin esterin peräpäästä, joten jäin odottelemaan pahimman myräkän laantumista katokseen, joka oli sekin täynnä muita sateenpitelijöitä. Kuten tavallista päiväntasaajan korkeusasteilla, rankkasade loppui nopeasti ja pian taas helotti aurinko täydeltä taivaalta. Heti katoksesta astuttuani näin liikennekyltin, jossa oli nuoli kohti Lavender streetia. Tuumin, että tämähän kävi helposti, ja lähdin hortoilemaan nuolen osoittamaan suuntaan. Kävelin pienehköä katua aikani tarkkaillen poikkikatujen nimiä, kunnes tie loppui. Kiersin läheiset korttelit yhteen jos toiseenkin suuntaan, mutta ei löytynyt Lavender katua, ei niin mistään. Enkä myöskään nähnyt ainuttakaan muuta hotellia, hostellia, guesthousea enkä majataloa, ei mitään ! Tunsin pienen turhautuneisuuden ja väsymyksen vihlaisun ostalohkossani, ja lähdin takaisin metroasemalle. Ehkä edes joku suuntaa-antava kartta olisi ollut hyvä. Tietysti olisin myös voinut kysyä neuvoa oikeastaan keneltä tahansa kaduntallaajalta, Sporessa kun kaikki puhuvat englantia, mutta en jostain syystä halunnut taipua näin helppoon ratkaisuun. Minulla oli hatara muistikuva, että joku oli reissuni varrella suositellut Little India -nimistä kaupunginosaa, jos olen etsimässä "halpaa" majoitusta Singaporessa.
Muistinkin nähneeni metron asemataulukossa Little Indian, joten suhasin seuraavaksi sinne. Myöhemmin kartan hommattuani minulle selvisi, että aiemmasta sijainnistani olisi kävellyt pikkuintiaan 10 minuutissa, mutta sen sijaan ajoin yhdellä metrolla toiselle puolelle kaupunkia vaihtaakseni toiseen, Little Indiaan vievään metroon. Toisaalta olisihan kartasta myös selvinnyt Lavender streetin ja etsimäni hostellin, kuten myös monen muunkin majapaikan sijainnit, mutta tuollainen on fuskausta, eikä lainkaan yhtä jännittävää ja hauskaa. Saavuttuani Little Indiaan selasin metroaseman karkeaa lähiseudun karttataulua. Buffalo street kuullosti kotoisalta, ja luotin aiemmasta eksymisestä huolimatta edelleen intuition voimaan. Sain taas harhailla ainakin puolisen tuntia, kunnes lopulta yhden kadunpätkän päässä loisti iso valokyltti: "HOTEL". En ollut varma, oliko kyseessä heijastus, jokin väsymyksen aikaansaama hallusinaatio, vai todella ensimmäinen löytämäni hotelli. Näky osoittautui todeksi, sillä samaista katua tallatessani havaitsin pari muutakin mestaa! Yksi näistä mainosti itseään backpacker hostellina, joten ajattelin tämän olevan halpa paikka. Kävin kysymässä, ja järkytyksekseni sain kuulla, että 6 hengen yhteismajoitushuone maksoi 25 Singaporen dollaria yöltä. Tämä on euroissa noin 15e, mikä on yhteismajoituksesta suhteellisen kova hinta. Sitten kävin varmistamassa ensin näkemäni suuren valokyltin alaisen paikan. Sehän se vasta olikin kaiken huippu, pienin koskaan näkemäni "hotellihuone" ja hintaa oli 50 SD per yö! Sain tarpeekseni siltä päivältä, ja jouduin palaamaan häntä koipien välissä yhteismajoituspaikkaan ja nielemään ryöstöltä tuntuvan hinnan. Ajattelin, että viivyn vain yhden yön, ja etsin seuraavana päivänä halvemman.
Check-out aika olisi kyseisessä majatalossa keskipäivällä klo 12.00. Mukavana etuna oli ilmainen internet ja koko talon kattava langaton verkko, joten selailin illalla netistä ja respasta saadulta ilmaiskartalta halvempia majoitusvaihtoehtoja. Jos kävisin hyvissä ajoin nukkumaan, voisin herätä aamutuimaan ja lähteä kyselemään. Toisin kuitenkin kävi, en saanut ajoissa unta ja nukuin pommiin tästä suunnitelmastani. Lisäksi netissä oli näyttänyt pahasti siltä että kaikki hyvät paikat oli jo täyteen buukattu lauantaina. Sain kuitenkin onneksi varattua samasta mestasta vielä toisen yön, vaikka virallisesti tämäkin majatalo oli täynnä. Aamiaisen/lounaan syötyäni lähdin kartan kera tutkimaan kaupunkia. Suunnistin sitten lavender streetille ja löysin vaivattomasti edellispäivänä etsimäni guesthousen. Olin pyörinyt lahjakkaasti lähiympäristössä löytämättä kuitenkaan edes alueen suurinta katua, lavender streetia. Siellä tilaa oli seuraavana päivänä ja siitä eteenpäin, kuten toivoinkin. Hintaa oli täälläkin 20 SD (vajaa 12e) per yö, mutta ilmeisesti kovin paljon tämän halvemmalla ei Singaporesta edes yhteismajoitusta löydy, ainakaan hintalaatusuhteeltaan vastaavaa. Tein siis varauksen sunnuntaista eteenpäin pariksi yöksi.
Ilta saapui, ja tutustuin intialaiseen Saihin, joka työskentelee Singaporessa. Sai on lungi kolmekymppinen jäbä, ja hän tykkää hengailla tämän majatalon mestoilla, jossa majoituin pari ekaa yötä, koska siellä tapaa luonnollisesti paljon porukkaa eri puolilta maailmaa. Otettiin oluet, Sai naukkaili siinä hieman intialaista hyvää viskiä. Hän ja pari paikalle tupsahtanutta saksalaista sälliä olivat aikeissa lähteä ulos sinä iltana, ja pohjia siis kiskottiin. Liittyi mukaan joitain brittejäkin. Alkoi pikkuhiljaa pieni suostuttelu, että lähdehän ihmeessä mukaan! Olin hädintuskin toipunut keskiviikon arak-sessioista, ja kieltäydyin tiukasti koko ajatuksesta. Pari pintin ja erinomaisen viskimaistiaisen jälkeen alkoi kuitenkin jälleen heikko mieleni muuttua. Lopulta sitä mentiin taas, mutta en kyllä kadu lainkaan! Tästäkin kehkeytyi vallan huippuilta. Saksalaiset painelivat brittien kanssa jonnekin klubille, mutta minä pääsin Sain ja yhden toisen intialaisen kaverin mukana jonnekin, minne ei päivä paista, eikä kuulemma olisi muuten ollut länsimaalaisella mitään asiaa.. Ikävä kyllä joudun kuitenkin blogin sivistyneen luonteen vuoksi päättämään kertomukseni tämän illan osalta tähän.
Aamulla heräsin taas liiankin tuttuun olotilaan. Tällä kertaa kuitenkin kohmelon lisäksi havaittavissa oli orastavia flunssan merkkejä. Johtunee pääosin siitä, että ulkona päiväsaikaan Singaporessa lämmöt pyörivät 35 tietämillä ja ilman suhteellinen kosteus on reilun 90% luokkaa, kun taas kaikki sisätilat, toimistotilat, ostoskeskukset, ravintolat ja varsinkin majapaikat on ilmastoitu, ja ilma on järjettömän kylmää ja kuivaa! Ilmastoinnit on yleensä säädetty 18 asteeseen, joka on puolet ulkona vallitsevasta kuumuudesta. Jatkuva vaihtelu kuumasta ja kosteasta kylmään ja kuivaan on järjetöntä, ja varmasti vähempikin altistaa pienelle nuhan poikaselle. Karmean kohmelon kourissa sen sijaan ilmastointi on kuin taivaanlahja, ja siitä vähät välittää, vaikka millainen keuhkokuume tästä helpotuksesta myöhemmin seuraisi. Siirsin matkatavarani puolilta päivin toiseen guesthouseen, johon minulla oli varaus. Kauhukseni sain kuulla, että huoneeseen pääsee vasta kolmelta. Toisaalta ei hätä ollut tämännäköinen, sillä lusin seuraavat tunnit rattoisasti ilmastoidussa burger king -ravintolassa import roskaruokaa ahmien. Kolmen jälkeen loput sunnuntaipäivästä meni nukkuessa ja blogia kirjoitellessa.
Olin aikeissa viipyä enää siis kaksi yötä Singaporessa, jonka jälkeen suuntaisin Malesian puolelle. Maanantaina flunssa paheni, mutta en tohtinut jäädä majatalolle koko päiväksi kärvistelemään. Olin myös suunnitellut hankkivani Malesian huikeita rantakohteita varten oman snorkkelin säästääkseni hieman pitkässä juoksussa, ja lisäksi halusin vielä vierailla Singapore Flyer -nimisessä nähtävyydessä. Pyörin kaupungin lukemattomissa ostoskeskuksissa ison osan päivästä, ja ostinkin lopulta snorkkeli-maski yhdistelmän mielestäni kohtuulliseen hintaan. Sen jälkeen suuntasin kaupunginosaan nimeltä Marina Bay, jossa kohoaa 165 metrin korkeuteen Singapore Flyer, maailman korkein maailmanpyörä. Lippu oli sikahintainen, 30SD, mutta maisematkin noista korkeuksista varsin mukavat. Olen valokuvannut reissussa puhelimellani, eikä minulla ole erillistä kameraa mukana. Jottei vaan päivä olisi ollut täydellinen, kännykästäni loppui akku juuri ennen kuin maailmanpyörä saavutti huippukorkeutensa. Olin tällaisia tilanteita varten hankkinut suomesta ennen lähtöä vara-akun, jota ajattelin pitää aina täydessä latauksessa. Mutta kuten kirjoitushetkelläkin, myös tuolloin kyseinen vara-akku lojui repun pohjalla typötyhjänä. Täytyy myöntää, että hieman söi miestä. Sain onneksi sentään napattua muutaman ihan kelpo kuvan, vaikkakaan en täydestä 165 metrin korkeudesta.
Malesiassa tavoitteeni oli Pulau Tioman -niminen saari läntisen Malesian itäisellä rannikolla, ja taustatutkimusteni perusteella Singaporesta pitäisi häipyä aamuvarhain ensimmäisillä busseilla ehtiäkseen viimeiseen Tiomanille vievään lauttaan. Totesin tiistaiaamuna kellon soidessa kuudelta, ettei minusta ollut siihen vielä. Flunssakin oli lakipisteessään ja olo sen mukainen. Nukuin pitkään, ja varasin kalliin yhteismajoituksen vielä yhdeksi yöksi. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hyvä, koska en ollut edes varautunut kunnolla siirtymiseen. Muunmuassa rahan nostaminen ja jäljellä olevien vähäisten Singaporen dollareiden vaihto Malesian ringgitteihin olisi unohtunut tyystin. Viimeisen Sporen päivän vietinkin pikkuasioiden hoiteluun ja lepäämiseen. Keskiviikkoaamuna nostin viimein kytkimen ja otin suunnaksi Malesian!
Singaporesta jäi pääasiassa yllättävän positiivinen kuva. En oikeastaan tiedä, kuinka suuri osa maassa elävistä ja asuvista ihmisistä on synnynnäisiä singaporelaisia, mutta heidän lisäkseen väestö koostuu pääosin kiinalaisista, malesialaisista ja intialaisista. Mestassa yhdistyy jännittävällä tavalla erilaiset itämaiset kulttuurit länsimaiseen moderniin kehitykseen ja siisteyteen. Kaikki on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu, selkeää ja toimivaa. Siisteyden osalta maa on ihan omaa luokkaansa osittain överiksi vedetyn lainsäädännön ansiosta. Julkisen liikenteen kulkuneuvoissa ja myös asemilla syöminen, juominen ja varsinkin tupakointi on kielletty 500-1000 dollarin sakon uhalla. Sama pätee ilmeisesti jossain määrin tupakointiin ja syljeskelyyn julkisilla paikoilla, kuten kadunvarsilla ynnä muualla. Röökit vedetään kiltisti röökipaikoilla, ja tumpit löytävät tiensä roskapönttöön muiden roskien mukana. Näin kadut tosiaan hohtavat puhtauttaan, enkä itse nää tällaista järjestelyä yhtään hullumpana. Tosin myös arveluttavia ääripäitä löytyy; ehkäpä hieman överiksi mennään siinä vaiheessa, kun kadunlakaisijat lakaisevat neuroottisesti roskien sijasta puista ja pensaista yksittäin tipahtelevia kukkasia, tai kävelykadun reunaan piirrettyä viivaa ei saa sakon uhalla ylittää, jottei siimaleikkurilla trimmattu nurmikko vaurioidu.
Hauskan kontrastin loivat mm. Chinatownissa tai Little Indiassa vanhojen ja kauniiden itämaisten pikkurakennusten taustalla kohoavat maailman korkeimpiin lukeutuvat hohtavan modernit pilvenpiirtäjät. Elektroniikka on verrattaen halpaa, ja ostareista voi löytää uusinta uutta, mistä monet eurooppalaiset suurkuluttajat näkevät vasta märkiä päiväuniaan. En tiedä kuinka kauan tällaisessa paikassa oikeasti haluaisi asua, mutta jollain tavalla se teki minuun suuren vaikutuksen. Tapasin eurooppalaisia ihmisiä, jotka opiskelivat tai työskentelivät Singaporessa. Koulutus on kuulemma laadukasta ja englanninkielistä, ja työpaikkojen palkkatasotkin ilmeisen kohdillaan. Kaiken lisäksi sieltä lentää edullisesti ja nopeasti muihin Kaakkois-Aasian maihin. Täytyykin varmaan ruveta miettimään opiskelu- ja uramahdollisuuksia Singaporessa :)
Saavuin Sporen lentokentälle perjantaina 4.3. puolilta päivin. Jälleen rinkkani lipui liukuhihnalta ensimmäisten joukossa ehkä minuutin odottelun jälkeen. Rajamuodollisuudet hoituivat heittämällä, ilmoitin viipyväni maassa arviolta viikon, ja passiin lyötiin sen kummempia kyselemättä 90 päivän leima. Tullissa minut ohjattiin vihreää linjaa pitkin viipymättä suoraan läpi. Söin pikaisen lounaan, nostin rahaa ja lähdin valloittamaan kaupunkia.
Minulla oli erään kehutun guesthousen osoite tiedossa, ja ensin harkitsin suoraa taksikyytiä perille. Rinkka tuntui kuitenkin lyhyen ja helpon lennon jälkeen kevyeltä, ja päätin lähteä hieman seikkailumielellä liikkeelle. En kysellyt kaupungin karttaa tai minkäänlaisia ohjeita lukuisista infotiskeistä. Päättelin lentokentän opasteista, että taksin lisäksi vaihtoehtoja keskustaan siirtymiseen oli kaksi: bussi tai metro. Bussiasema näytti hieman autiolta ja luotaantyöntävältä, joten valitsin metron. Ensin piti ajella parilla sky trainilla terminaalista toiseen, mikä oli kuitenkin helppoa erinomaisen opastuksen ansiosta. Metroasema löytyikin vaivatta, ja siellä selvisi, että keskustan kupeessa oli muuan Lavender-niminen metroasema. Etsimäni guesthousen osoite oli 125 Lavender Street, joten tämä asema kuullosti lupaavalta. Parin pysähdyksen jälkeen piti vaihtaa metroa, mutta se kävi jälleen helposti mainioiden opasteiden johdosta. Toisessa metrossa pääsin kunnon itämaisen ruuhkametron makuun, sillä se oli aivan tupaten täynnä, ja näytti siltä, että jos tungen rinkkoineni sisään yhdestä ovesta, toisesta ovesta kimpoaa ulos kaksi ihmistä. Kummasti tilaa kuitenkin löytyi, ja 10 minuutin kuluttua löysin itseni Lavenderin metroasemalta.
Kaivautuessani maanpinnalle ulkona riehui melkoinen ukkosmyrsky. Vettäkin tuli taas kuin esterin peräpäästä, joten jäin odottelemaan pahimman myräkän laantumista katokseen, joka oli sekin täynnä muita sateenpitelijöitä. Kuten tavallista päiväntasaajan korkeusasteilla, rankkasade loppui nopeasti ja pian taas helotti aurinko täydeltä taivaalta. Heti katoksesta astuttuani näin liikennekyltin, jossa oli nuoli kohti Lavender streetia. Tuumin, että tämähän kävi helposti, ja lähdin hortoilemaan nuolen osoittamaan suuntaan. Kävelin pienehköä katua aikani tarkkaillen poikkikatujen nimiä, kunnes tie loppui. Kiersin läheiset korttelit yhteen jos toiseenkin suuntaan, mutta ei löytynyt Lavender katua, ei niin mistään. Enkä myöskään nähnyt ainuttakaan muuta hotellia, hostellia, guesthousea enkä majataloa, ei mitään ! Tunsin pienen turhautuneisuuden ja väsymyksen vihlaisun ostalohkossani, ja lähdin takaisin metroasemalle. Ehkä edes joku suuntaa-antava kartta olisi ollut hyvä. Tietysti olisin myös voinut kysyä neuvoa oikeastaan keneltä tahansa kaduntallaajalta, Sporessa kun kaikki puhuvat englantia, mutta en jostain syystä halunnut taipua näin helppoon ratkaisuun. Minulla oli hatara muistikuva, että joku oli reissuni varrella suositellut Little India -nimistä kaupunginosaa, jos olen etsimässä "halpaa" majoitusta Singaporessa.
Muistinkin nähneeni metron asemataulukossa Little Indian, joten suhasin seuraavaksi sinne. Myöhemmin kartan hommattuani minulle selvisi, että aiemmasta sijainnistani olisi kävellyt pikkuintiaan 10 minuutissa, mutta sen sijaan ajoin yhdellä metrolla toiselle puolelle kaupunkia vaihtaakseni toiseen, Little Indiaan vievään metroon. Toisaalta olisihan kartasta myös selvinnyt Lavender streetin ja etsimäni hostellin, kuten myös monen muunkin majapaikan sijainnit, mutta tuollainen on fuskausta, eikä lainkaan yhtä jännittävää ja hauskaa. Saavuttuani Little Indiaan selasin metroaseman karkeaa lähiseudun karttataulua. Buffalo street kuullosti kotoisalta, ja luotin aiemmasta eksymisestä huolimatta edelleen intuition voimaan. Sain taas harhailla ainakin puolisen tuntia, kunnes lopulta yhden kadunpätkän päässä loisti iso valokyltti: "HOTEL". En ollut varma, oliko kyseessä heijastus, jokin väsymyksen aikaansaama hallusinaatio, vai todella ensimmäinen löytämäni hotelli. Näky osoittautui todeksi, sillä samaista katua tallatessani havaitsin pari muutakin mestaa! Yksi näistä mainosti itseään backpacker hostellina, joten ajattelin tämän olevan halpa paikka. Kävin kysymässä, ja järkytyksekseni sain kuulla, että 6 hengen yhteismajoitushuone maksoi 25 Singaporen dollaria yöltä. Tämä on euroissa noin 15e, mikä on yhteismajoituksesta suhteellisen kova hinta. Sitten kävin varmistamassa ensin näkemäni suuren valokyltin alaisen paikan. Sehän se vasta olikin kaiken huippu, pienin koskaan näkemäni "hotellihuone" ja hintaa oli 50 SD per yö! Sain tarpeekseni siltä päivältä, ja jouduin palaamaan häntä koipien välissä yhteismajoituspaikkaan ja nielemään ryöstöltä tuntuvan hinnan. Ajattelin, että viivyn vain yhden yön, ja etsin seuraavana päivänä halvemman.
Check-out aika olisi kyseisessä majatalossa keskipäivällä klo 12.00. Mukavana etuna oli ilmainen internet ja koko talon kattava langaton verkko, joten selailin illalla netistä ja respasta saadulta ilmaiskartalta halvempia majoitusvaihtoehtoja. Jos kävisin hyvissä ajoin nukkumaan, voisin herätä aamutuimaan ja lähteä kyselemään. Toisin kuitenkin kävi, en saanut ajoissa unta ja nukuin pommiin tästä suunnitelmastani. Lisäksi netissä oli näyttänyt pahasti siltä että kaikki hyvät paikat oli jo täyteen buukattu lauantaina. Sain kuitenkin onneksi varattua samasta mestasta vielä toisen yön, vaikka virallisesti tämäkin majatalo oli täynnä. Aamiaisen/lounaan syötyäni lähdin kartan kera tutkimaan kaupunkia. Suunnistin sitten lavender streetille ja löysin vaivattomasti edellispäivänä etsimäni guesthousen. Olin pyörinyt lahjakkaasti lähiympäristössä löytämättä kuitenkaan edes alueen suurinta katua, lavender streetia. Siellä tilaa oli seuraavana päivänä ja siitä eteenpäin, kuten toivoinkin. Hintaa oli täälläkin 20 SD (vajaa 12e) per yö, mutta ilmeisesti kovin paljon tämän halvemmalla ei Singaporesta edes yhteismajoitusta löydy, ainakaan hintalaatusuhteeltaan vastaavaa. Tein siis varauksen sunnuntaista eteenpäin pariksi yöksi.
Ilta saapui, ja tutustuin intialaiseen Saihin, joka työskentelee Singaporessa. Sai on lungi kolmekymppinen jäbä, ja hän tykkää hengailla tämän majatalon mestoilla, jossa majoituin pari ekaa yötä, koska siellä tapaa luonnollisesti paljon porukkaa eri puolilta maailmaa. Otettiin oluet, Sai naukkaili siinä hieman intialaista hyvää viskiä. Hän ja pari paikalle tupsahtanutta saksalaista sälliä olivat aikeissa lähteä ulos sinä iltana, ja pohjia siis kiskottiin. Liittyi mukaan joitain brittejäkin. Alkoi pikkuhiljaa pieni suostuttelu, että lähdehän ihmeessä mukaan! Olin hädintuskin toipunut keskiviikon arak-sessioista, ja kieltäydyin tiukasti koko ajatuksesta. Pari pintin ja erinomaisen viskimaistiaisen jälkeen alkoi kuitenkin jälleen heikko mieleni muuttua. Lopulta sitä mentiin taas, mutta en kyllä kadu lainkaan! Tästäkin kehkeytyi vallan huippuilta. Saksalaiset painelivat brittien kanssa jonnekin klubille, mutta minä pääsin Sain ja yhden toisen intialaisen kaverin mukana jonnekin, minne ei päivä paista, eikä kuulemma olisi muuten ollut länsimaalaisella mitään asiaa.. Ikävä kyllä joudun kuitenkin blogin sivistyneen luonteen vuoksi päättämään kertomukseni tämän illan osalta tähän.
Aamulla heräsin taas liiankin tuttuun olotilaan. Tällä kertaa kuitenkin kohmelon lisäksi havaittavissa oli orastavia flunssan merkkejä. Johtunee pääosin siitä, että ulkona päiväsaikaan Singaporessa lämmöt pyörivät 35 tietämillä ja ilman suhteellinen kosteus on reilun 90% luokkaa, kun taas kaikki sisätilat, toimistotilat, ostoskeskukset, ravintolat ja varsinkin majapaikat on ilmastoitu, ja ilma on järjettömän kylmää ja kuivaa! Ilmastoinnit on yleensä säädetty 18 asteeseen, joka on puolet ulkona vallitsevasta kuumuudesta. Jatkuva vaihtelu kuumasta ja kosteasta kylmään ja kuivaan on järjetöntä, ja varmasti vähempikin altistaa pienelle nuhan poikaselle. Karmean kohmelon kourissa sen sijaan ilmastointi on kuin taivaanlahja, ja siitä vähät välittää, vaikka millainen keuhkokuume tästä helpotuksesta myöhemmin seuraisi. Siirsin matkatavarani puolilta päivin toiseen guesthouseen, johon minulla oli varaus. Kauhukseni sain kuulla, että huoneeseen pääsee vasta kolmelta. Toisaalta ei hätä ollut tämännäköinen, sillä lusin seuraavat tunnit rattoisasti ilmastoidussa burger king -ravintolassa import roskaruokaa ahmien. Kolmen jälkeen loput sunnuntaipäivästä meni nukkuessa ja blogia kirjoitellessa.
Olin aikeissa viipyä enää siis kaksi yötä Singaporessa, jonka jälkeen suuntaisin Malesian puolelle. Maanantaina flunssa paheni, mutta en tohtinut jäädä majatalolle koko päiväksi kärvistelemään. Olin myös suunnitellut hankkivani Malesian huikeita rantakohteita varten oman snorkkelin säästääkseni hieman pitkässä juoksussa, ja lisäksi halusin vielä vierailla Singapore Flyer -nimisessä nähtävyydessä. Pyörin kaupungin lukemattomissa ostoskeskuksissa ison osan päivästä, ja ostinkin lopulta snorkkeli-maski yhdistelmän mielestäni kohtuulliseen hintaan. Sen jälkeen suuntasin kaupunginosaan nimeltä Marina Bay, jossa kohoaa 165 metrin korkeuteen Singapore Flyer, maailman korkein maailmanpyörä. Lippu oli sikahintainen, 30SD, mutta maisematkin noista korkeuksista varsin mukavat. Olen valokuvannut reissussa puhelimellani, eikä minulla ole erillistä kameraa mukana. Jottei vaan päivä olisi ollut täydellinen, kännykästäni loppui akku juuri ennen kuin maailmanpyörä saavutti huippukorkeutensa. Olin tällaisia tilanteita varten hankkinut suomesta ennen lähtöä vara-akun, jota ajattelin pitää aina täydessä latauksessa. Mutta kuten kirjoitushetkelläkin, myös tuolloin kyseinen vara-akku lojui repun pohjalla typötyhjänä. Täytyy myöntää, että hieman söi miestä. Sain onneksi sentään napattua muutaman ihan kelpo kuvan, vaikkakaan en täydestä 165 metrin korkeudesta.
Malesiassa tavoitteeni oli Pulau Tioman -niminen saari läntisen Malesian itäisellä rannikolla, ja taustatutkimusteni perusteella Singaporesta pitäisi häipyä aamuvarhain ensimmäisillä busseilla ehtiäkseen viimeiseen Tiomanille vievään lauttaan. Totesin tiistaiaamuna kellon soidessa kuudelta, ettei minusta ollut siihen vielä. Flunssakin oli lakipisteessään ja olo sen mukainen. Nukuin pitkään, ja varasin kalliin yhteismajoituksen vielä yhdeksi yöksi. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hyvä, koska en ollut edes varautunut kunnolla siirtymiseen. Muunmuassa rahan nostaminen ja jäljellä olevien vähäisten Singaporen dollareiden vaihto Malesian ringgitteihin olisi unohtunut tyystin. Viimeisen Sporen päivän vietinkin pikkuasioiden hoiteluun ja lepäämiseen. Keskiviikkoaamuna nostin viimein kytkimen ja otin suunnaksi Malesian!
Singaporesta jäi pääasiassa yllättävän positiivinen kuva. En oikeastaan tiedä, kuinka suuri osa maassa elävistä ja asuvista ihmisistä on synnynnäisiä singaporelaisia, mutta heidän lisäkseen väestö koostuu pääosin kiinalaisista, malesialaisista ja intialaisista. Mestassa yhdistyy jännittävällä tavalla erilaiset itämaiset kulttuurit länsimaiseen moderniin kehitykseen ja siisteyteen. Kaikki on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu, selkeää ja toimivaa. Siisteyden osalta maa on ihan omaa luokkaansa osittain överiksi vedetyn lainsäädännön ansiosta. Julkisen liikenteen kulkuneuvoissa ja myös asemilla syöminen, juominen ja varsinkin tupakointi on kielletty 500-1000 dollarin sakon uhalla. Sama pätee ilmeisesti jossain määrin tupakointiin ja syljeskelyyn julkisilla paikoilla, kuten kadunvarsilla ynnä muualla. Röökit vedetään kiltisti röökipaikoilla, ja tumpit löytävät tiensä roskapönttöön muiden roskien mukana. Näin kadut tosiaan hohtavat puhtauttaan, enkä itse nää tällaista järjestelyä yhtään hullumpana. Tosin myös arveluttavia ääripäitä löytyy; ehkäpä hieman överiksi mennään siinä vaiheessa, kun kadunlakaisijat lakaisevat neuroottisesti roskien sijasta puista ja pensaista yksittäin tipahtelevia kukkasia, tai kävelykadun reunaan piirrettyä viivaa ei saa sakon uhalla ylittää, jottei siimaleikkurilla trimmattu nurmikko vaurioidu.
Hauskan kontrastin loivat mm. Chinatownissa tai Little Indiassa vanhojen ja kauniiden itämaisten pikkurakennusten taustalla kohoavat maailman korkeimpiin lukeutuvat hohtavan modernit pilvenpiirtäjät. Elektroniikka on verrattaen halpaa, ja ostareista voi löytää uusinta uutta, mistä monet eurooppalaiset suurkuluttajat näkevät vasta märkiä päiväuniaan. En tiedä kuinka kauan tällaisessa paikassa oikeasti haluaisi asua, mutta jollain tavalla se teki minuun suuren vaikutuksen. Tapasin eurooppalaisia ihmisiä, jotka opiskelivat tai työskentelivät Singaporessa. Koulutus on kuulemma laadukasta ja englanninkielistä, ja työpaikkojen palkkatasotkin ilmeisen kohdillaan. Kaiken lisäksi sieltä lentää edullisesti ja nopeasti muihin Kaakkois-Aasian maihin. Täytyykin varmaan ruveta miettimään opiskelu- ja uramahdollisuuksia Singaporessa :)
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Trooppinen krapula
Halusin viettää viimeiset Balin päiväni Padangbayn rauhallisessa ilmapiirissä ja maisemissa. Minulla oli perjantaina 4.3. varhain aamulla lento Singaporeen, joten päätin joutua vasta torstaina lähemmäs lentokenttää.
Keskiviikkona olin lähdössä illalliselle viattoman tietämättömänä tulevasta. Guesthousen äijät istuskelivat respan rappusilla juomassa nyt jo minulle tuttua Arakia. Miehet huomasivat minut, eikä aikaakaan, kun itse huomasin istuvani paikallisessa juomaringissä. Tätä idän ihmettä oli kannussa keskellä rinkiä ja lasi kiersi myötäpäivään. Kerroin miehille päässeeni jo gilisaarilla nauttimaan tästä herkusta, mutta tällä kertaa kyseessä olikin balilainen arak, jolla ei kuulemma ollut mitään tekemistä lombokilaisen kura-arakin kanssa. Vahvempaakin se oli, arviolta viskin veroista prosenteiltaan. Ajattelin, että on loukkaavaa kieltäytyä jalosta tarjouksesta, ja päätin jäädä hetkeksi.
Miesten puheet balilaisesta arakista osoittautuivat pien harvinaisen todeksi. Kyseessä oli melkoinen häräntappojuoma, joka oli parhaimmillaan sekoitettuna pieneen määrään guinnesia (!). Tämän yhdistelmän maku muistutti tuoksultaan ja hyvin mahdollisesti myös maultaan pelottavasti petrolia. Myös coca-cola on kuulemma pätevä blandis, mutta lähinnä naisten ja lasten versio juomasta. Lisäksi täkäläinen arak oli halpaa, 2,5 euron luokkaa puolen litran pullolta! Ei aikaakaan kun ensimmäinen kannu oli tyhjä, ja tilasimme oitis lisää. Pikkuhiljaa ajantaju ja suunniteltu illallinen unohtuivat. Loppuillasta minulla on vain satunnaisia muistikuvia, mutta kävimme toki myös läheisessä kuppilassa. Päästyämme baariin aikansa tanssilattialla horjuttuaan guesthousen isäntä häipyi, mutta minä päätin jäädä hetkeksi. Tapasinkin mukavaa sakkia ainakin ruotsista, norjasta ja jenkeistä. Ilmeisesti jonkinlainen itsesuojeluvaisto minulla oli kuitenkin toiminnassa, koska älysin itsekin lähteä takaisin hotellille kohtalaisen hyvissä ajoin.
Kuin ihmeen kaupalla herätessäni en havainnut sen suurempia henkilö- kuin materiaalivahinkojakaan. Aluksi luulin hävittäneeni Bangkokista ostamani viidakkohatun, mutta sekin löytyi myöhemmin repun pohjalta. Olo sen sijaan oli käsittämättömän heikko! Olin nukkunut sikeästi n. 10 tuntia, ja tunsin silti olevani edelleen pienessä pierussa. Jälleen oli matkustuspäivä edessä normaalia heikommassa hapessa. Kirjauduin ulos hotellista, ja raahauduin syömään. Söin edellisillankin edestä, ja kuositin itseäni tuorepuristetuilla hedelmämehuilla. Tämän jälkeen selviydyin viimeisillä voimanrippeilläni rannalle, jonne piti kiivetä jäätävän kukkulan yli jyrkkää, tunturimaista louheikkopolkua pitkin. Päästessäni rannalle olin kaikkeni antanut, ja tunsin, kuinka onnen kyynel kuivui poskelleni keskipäivän repivässä paahteessa. Tunsin elämän ehkä sittenkin voittavan, kaaduin naamalleni polttavan kuumaan hiekkaan, ja jatkoin etenemistä kohti vesirajaa ryömien. Ja kuten olin suunnitellut, virkistävä merikylpy, kookosmaitodrinkki suoraan pähkinästä ja parin tunnin päiväunet palmupuun katveessa auttoivat pahimpaan hätään. Lopulta olo alkoi normalisoitua, ja alkuillasta matkasin minibussilla takaisin pahuuden ytimeen, Kutalle.
Alunperin perjantaiaamuisen lennon oli tarkoitus lähteä klo 7 aamulla, mutta suureksi helpotuksekseni huomasin self check-inin yhteydessä, notta lähtöaika olikin muuttunut kymmentä yli yhdeksään. Eli pari tuntia lisää arvokasta uniaikaa minulle! Tässä vaiheessa vahinko oli kuitenkin jo päässyt tapahtumaan, sillä näppäilin kyseistä check-iniä nettikahvilassa Kutan Ronta Streetilla. Olin tullut Padangbayssa siihen lopputulokseen, että Kuta on ainoa mahdollisuus majoittua viimeinen yö. Se sijaitsee vain 10min ajomatkan päässä lentokentästä, eikä minulla ei ollut mitään käsitystä kentän muusta lähiseudusta. Eivät edes nuo ylimääräiset pari tuntia olisi siis voineet päästää minua pahasta.
Saapuessani röykkyisen hiacematkan päätteeksi Kutalle fiiliksiä korosti edelleen takaraivossa kummittelevan pienen kankkusen lisäksi uskomaton ukkosmyrsky. Pienessä ajassa vettä satoi niin, että poistuessamme bussista kadut tulvivat, ja vettä oli puoleen sääreen asti. Onneksi kahlatessani katuja helpon ja halvan majoituksen toivossa törmäsin pariin hyvään tyyppiin. Tyttö, Mia, oli tanskalainen ja kundi nimeltään Martin itävaltalainen, ja he olivat juuri jakaneet taksin lentokentältä Kutalle. Päädyimme sitten majoittumaan samassa hostellissa, ja kävimme myöhemmin yhdessä illallisella. Martin oli kolmatta kertaa Balilla, ja tällä kertaa aikeissa jäädä töihin saarelle osana jotain yliopiston koulutyötään. Mia puolestaan meinasi viettää Balilla vain parikolme viikkoa ja suunnata tämän jälkeen Kambodzaan. Hänkin oli ensimmäisellä reissullaan yksin, ja luonnollisesti hieman jännittynyt, kuten minäkin ensimmäisinä reissupäivinä. Tyypit olivat ymmärrettävästi pitkien lentojensa jälkeen väsyneitä, ja illallisen jälkeen painuimmekin pikimmiten pehkuihin.
Vaikka ei se Kuta enää ensishokin laannuttua ollut läheskään niin kamala paikka, kohtalaisen vastenmielinen silti. Näiden kahden seikkailijan tapaaminen jäi milteinpä ainoana positiivisena asiana paikasta mieleen. Bali sen sijaan kokonaisuutena vaikutti varsin kiinnostavalta, mutta koska tällä kertaa vietin huippuhetkiä Gileillä, jäi itse Balin näkeminen toistaiseksi melko pintaraapaisuksi. Ensi kerralla siis varaan vähintään saman ajan pelkästään Balille, vuokraan mopon ja kiertelen rauhassa tutkimassa saaren kaunista luontoa ja kiehtovaa kulttuuria :)
Keskiviikkona olin lähdössä illalliselle viattoman tietämättömänä tulevasta. Guesthousen äijät istuskelivat respan rappusilla juomassa nyt jo minulle tuttua Arakia. Miehet huomasivat minut, eikä aikaakaan, kun itse huomasin istuvani paikallisessa juomaringissä. Tätä idän ihmettä oli kannussa keskellä rinkiä ja lasi kiersi myötäpäivään. Kerroin miehille päässeeni jo gilisaarilla nauttimaan tästä herkusta, mutta tällä kertaa kyseessä olikin balilainen arak, jolla ei kuulemma ollut mitään tekemistä lombokilaisen kura-arakin kanssa. Vahvempaakin se oli, arviolta viskin veroista prosenteiltaan. Ajattelin, että on loukkaavaa kieltäytyä jalosta tarjouksesta, ja päätin jäädä hetkeksi.
Miesten puheet balilaisesta arakista osoittautuivat pien harvinaisen todeksi. Kyseessä oli melkoinen häräntappojuoma, joka oli parhaimmillaan sekoitettuna pieneen määrään guinnesia (!). Tämän yhdistelmän maku muistutti tuoksultaan ja hyvin mahdollisesti myös maultaan pelottavasti petrolia. Myös coca-cola on kuulemma pätevä blandis, mutta lähinnä naisten ja lasten versio juomasta. Lisäksi täkäläinen arak oli halpaa, 2,5 euron luokkaa puolen litran pullolta! Ei aikaakaan kun ensimmäinen kannu oli tyhjä, ja tilasimme oitis lisää. Pikkuhiljaa ajantaju ja suunniteltu illallinen unohtuivat. Loppuillasta minulla on vain satunnaisia muistikuvia, mutta kävimme toki myös läheisessä kuppilassa. Päästyämme baariin aikansa tanssilattialla horjuttuaan guesthousen isäntä häipyi, mutta minä päätin jäädä hetkeksi. Tapasinkin mukavaa sakkia ainakin ruotsista, norjasta ja jenkeistä. Ilmeisesti jonkinlainen itsesuojeluvaisto minulla oli kuitenkin toiminnassa, koska älysin itsekin lähteä takaisin hotellille kohtalaisen hyvissä ajoin.
Kuin ihmeen kaupalla herätessäni en havainnut sen suurempia henkilö- kuin materiaalivahinkojakaan. Aluksi luulin hävittäneeni Bangkokista ostamani viidakkohatun, mutta sekin löytyi myöhemmin repun pohjalta. Olo sen sijaan oli käsittämättömän heikko! Olin nukkunut sikeästi n. 10 tuntia, ja tunsin silti olevani edelleen pienessä pierussa. Jälleen oli matkustuspäivä edessä normaalia heikommassa hapessa. Kirjauduin ulos hotellista, ja raahauduin syömään. Söin edellisillankin edestä, ja kuositin itseäni tuorepuristetuilla hedelmämehuilla. Tämän jälkeen selviydyin viimeisillä voimanrippeilläni rannalle, jonne piti kiivetä jäätävän kukkulan yli jyrkkää, tunturimaista louheikkopolkua pitkin. Päästessäni rannalle olin kaikkeni antanut, ja tunsin, kuinka onnen kyynel kuivui poskelleni keskipäivän repivässä paahteessa. Tunsin elämän ehkä sittenkin voittavan, kaaduin naamalleni polttavan kuumaan hiekkaan, ja jatkoin etenemistä kohti vesirajaa ryömien. Ja kuten olin suunnitellut, virkistävä merikylpy, kookosmaitodrinkki suoraan pähkinästä ja parin tunnin päiväunet palmupuun katveessa auttoivat pahimpaan hätään. Lopulta olo alkoi normalisoitua, ja alkuillasta matkasin minibussilla takaisin pahuuden ytimeen, Kutalle.
Alunperin perjantaiaamuisen lennon oli tarkoitus lähteä klo 7 aamulla, mutta suureksi helpotuksekseni huomasin self check-inin yhteydessä, notta lähtöaika olikin muuttunut kymmentä yli yhdeksään. Eli pari tuntia lisää arvokasta uniaikaa minulle! Tässä vaiheessa vahinko oli kuitenkin jo päässyt tapahtumaan, sillä näppäilin kyseistä check-iniä nettikahvilassa Kutan Ronta Streetilla. Olin tullut Padangbayssa siihen lopputulokseen, että Kuta on ainoa mahdollisuus majoittua viimeinen yö. Se sijaitsee vain 10min ajomatkan päässä lentokentästä, eikä minulla ei ollut mitään käsitystä kentän muusta lähiseudusta. Eivät edes nuo ylimääräiset pari tuntia olisi siis voineet päästää minua pahasta.
Saapuessani röykkyisen hiacematkan päätteeksi Kutalle fiiliksiä korosti edelleen takaraivossa kummittelevan pienen kankkusen lisäksi uskomaton ukkosmyrsky. Pienessä ajassa vettä satoi niin, että poistuessamme bussista kadut tulvivat, ja vettä oli puoleen sääreen asti. Onneksi kahlatessani katuja helpon ja halvan majoituksen toivossa törmäsin pariin hyvään tyyppiin. Tyttö, Mia, oli tanskalainen ja kundi nimeltään Martin itävaltalainen, ja he olivat juuri jakaneet taksin lentokentältä Kutalle. Päädyimme sitten majoittumaan samassa hostellissa, ja kävimme myöhemmin yhdessä illallisella. Martin oli kolmatta kertaa Balilla, ja tällä kertaa aikeissa jäädä töihin saarelle osana jotain yliopiston koulutyötään. Mia puolestaan meinasi viettää Balilla vain parikolme viikkoa ja suunnata tämän jälkeen Kambodzaan. Hänkin oli ensimmäisellä reissullaan yksin, ja luonnollisesti hieman jännittynyt, kuten minäkin ensimmäisinä reissupäivinä. Tyypit olivat ymmärrettävästi pitkien lentojensa jälkeen väsyneitä, ja illallisen jälkeen painuimmekin pikimmiten pehkuihin.
Vaikka ei se Kuta enää ensishokin laannuttua ollut läheskään niin kamala paikka, kohtalaisen vastenmielinen silti. Näiden kahden seikkailijan tapaaminen jäi milteinpä ainoana positiivisena asiana paikasta mieleen. Bali sen sijaan kokonaisuutena vaikutti varsin kiinnostavalta, mutta koska tällä kertaa vietin huippuhetkiä Gileillä, jäi itse Balin näkeminen toistaiseksi melko pintaraapaisuksi. Ensi kerralla siis varaan vähintään saman ajan pelkästään Balille, vuokraan mopon ja kiertelen rauhassa tutkimassa saaren kaunista luontoa ja kiehtovaa kulttuuria :)
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Heaven on earth
Bali & Gilisaaret
Nyt on jäänyt blogin päivittely vähemmälle kehnojen internet-mahdollisuuksien sekä jetlagin ja yleisen laiskottelun takia. Eikä välttämättä irtoa yhtä syväluotaavaa materiaalia kuin ensimmäiset viestit saattoivat sisältää, mutta yritän jotain saada aikaiseksi, ettei nyt unohdu kirjoittelu täysin.
Sain buukattua khaosan roadilta lentokentälle edullisen "minibussi"-kyydin. Bussina toimi läpimätä vanha toyota hiace, johon pakattiin mun lisäksi kymmenkunta muuta turistia rinkkoineen. Kuumotti lievästi, että kerkeänkö ajoissa koneeseen, sillä lentokentällä tuli olla luovuttamassa rinkkaa klo 5.30 koneen lähtiessä 6.15. Bussikyydin piti noutaa mut neljältä hotellilta, mutta se oli kymmenisen minuuttia myöhässä. Lopulta pääsimme liikkeelle kohti lentokenttää puoli viiden kieppeillä, eli aikaa oli alle tunti. Taksikyyti kentältä Kaaostielle aamuruuhkassa oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Onneksi kuitenkin yöaikaan liikenne oli vähäistä ja kuljettajalla painava kaasujalka, joten huojuva hiace taittoi saman matkan tankkauksineen reiluun puoleen tuntiin. Lentokenttä oli iso ja täynnä ihmisiä, mutta opasteet olivat hyvät ja selvisin lopulta ongelmitta koneeseen. Aikaakin jäi vartin verran odotella koneeseen pääsyä.
Tällä kertaa istumapaikkojen kanssa kävi parempi onni. Kone oli pienehkö, eikä keskellä ollut penkkiriviä, ainoastaan molemmilla sivuilla kolme penkkiä vierekkäin ja keskellä kapea käytävä. Itselleni sattui keskimmäinen paikka näistä kolmesta. Odottelin kahta sumopainijavartaloista järkälettä saapuvaksi molemmille puolilleni, mutta suureksi yllätykseksi kummatkin paikat jäivät tyhjiksi! Itse siirryin sitten ikkunapaikalle, ja käytäväpaikalle siirtyi toiselta puolelta kiinalais-amerikkalainen mies Los Angelesista. Kerroin hänelle karkeasti matkasuunnitelmastani, ja hän luonnehti Balia taivaaksi maan päällä. Hän oli myös varma, että seuraavat kolme viikkoa Balilla tulisivat olemaan reissuni parhaat. Lennon jälkeen on pakko suositella lämpimästi Air Asia -nimistä halpalentoyhtiötä. Kone oli siisti, siellä oli kohtuulliset jalkatilat ja mukavat nahkapenkit. Lentoemotkin olivat kauniita ja ystävällisiä, ja kaikki tuntui skulaavan paremmin kuin Finnairilla.
Ajettuani taksilla lentokentältä Kuta Beachille, joka on Balin turisti- ja bilekeskus, olin mukavasta lennosta huolimatta ryytynyt ja väsynyt. Kuumuus ja kosteus oli aivan omaa luokkaansa, jopa verrattuna Bangkokiin. Hihastarepijöitäkin oli enemmän ja he olivat hanakampia. Ihmettelin jenkkisällin sanoja lentokoneessa, sillä paikka muistutti enemmän helvettiä kuin taivasta maan päällä. Jälleen majoituin kahdeksi ekaksi yöksi hieman kalliimpaan paikkaan, jossa oli ilmastointi. Aika meni pääasiassa jetlagin pois nukkumiseen. Hektinen ympäristö ja oma lumenvalkea nahka ahdisti, ja tuntui, etten uskalla poistua huoneestani mihinkään. Aamupäivällä kävin pienellä kävelyllä ja ehkä syömässä vähän jotain kun kaduillakin oli vielä hiljaisempaa. Palasin kuitenkin viimeistään alkuillasta kämpille, neljän ja kuuden välillä alkoi jo taas uni maistua, ja nukuin jälleen aamuun asti.
Toisena Kutapäivänä istuskellessani rannalla havahduin siihen, kuinka eksoottinen ilmestys taisin joidenkin silmissä olla. Ensin luokseni tuli pieni ryhmä paikallisia teinejä, jotka halusivat ottaa valokuvia kanssani. Jokaisen piti saada oma kuva itsestään vieressäni ja lopuksi vielä muutamat ryhmäkuvat. Heti tämän jälkeen lähistöllä oleskellut nuorehko japanilaisporukka uskaltautui tulla kysymään josko hekin voisivat ottaa ihan vain pari kuvaa. Japanilaiseen tapaan he hymyilivät, kiittelivät ja samalla pyytelivät taukoamatta anteeksi tätä suurta vaivannäköä. Näin jälkikäteen harmittaa oma varautuneisuuteni tilanteessa, sillä olisin halunnut omaankin puhelimeeni yhteispotretin ainakin näiden indoteinien kanssa, mutta en ryöstökuumotuksissani uskaltanut ojentaa nokialaista halkokapulaani heille.
Tapasin jonain päivänä ohimennen suomalaisen nuoren pariskunnan, jotka olivat juuri palanneet Gili-saarilta Kutalle odottelemaan paluulentoaan pohjolaan. He suosittelivat saaria lämpimästi. Itselläni alkoi olla mitta täynnä jatkuvaan kovaan hälinään ja ihmispaljouteen, joten gilit vaikuttivat erinomaiselta rentoutumispaikalta. Illemmalla kävin nettikahvilassa googlettamassa lisätietoa saarista, ja jo seuraavana päivänä löysin itseni paikallisesta ghettomatkayhtiöstä varaamasta matkaa Gili-saarille. Vaihtoehtoja oli kaksi: kallis mutta nopea, ja halpa mutta hidas. Kalliimpi vaihtoehto on suora pikaveneyhteys Balilta Gileille, joka taittuu käsittääkseni parissa kolmessa tunnissa. Hitaampaan sisältyy minibussilla ruisailua, 5 tunnin huojuva lauttamatka Balilta Lombokin saarelle, hiacerallia lombokin vuoristoisten sademetsien läpi sekä toinen venematka Lombokista Gileille. Kaikkine väliodotuksineen yhteiskesto n. 11 tuntia. Mielestäni tämä vaihtoehto oli paitsi kolme kertaa halvempi, myös moninverroin mielenkiintoisempi.
Gilisaarista luin etukäteen sen verran, että niitä on kolme: Trawangan, Meno ja Air. Trawangan on isoin ja turistisoitunein sekä tunnettu jokailtaisesta biletysmeiningistään. Keskimmäinen, Meno, on rauhallisin ja suosittu honeymoon-kohde. Air on pienin, ja siellä on enemmän paikallisia kuin turisteja.
Halusin rauhoittua, joten valitsin ensin Gili Menon. Menolla meno oli senmukaista kuin olin lukenutkin. Todella rauhallista ja leppoisaa, lähinnä eri-ikäisiä pariskuntia, mutta myös muutamia reppureissaajia. Viivyin ensimmäiset neljä yötä satamasta katsottuna aivan saaren toisella puolella leppoisassa guesthousessa, jossa oli neljä bungalowia. Muiden mökkien väki tuntui vaihtuvan milteinpä päivittäin, ehkä paikka oli liian rähjäinen monen makuun. Omasta mielestäni mesta oli muuten täydellinen, mutta suihkusta tuli pelkkää merivettä, joten muutaman päivän raskas suolakuositus teki ihon todella nihkeäksi ja sai jo kaipaamaan freshimpää vettä.
Tutustuin hieman paremmin guesthousen henkilökuntaan, ja eräänä iltana salmiakki avasi portit näkemään lähemmin paikallista kulttuuria. Olin ostanut Lombokin satamasta ryöstöhintaan paikallista juomaa, Arakia. En tiennyt tästä tavarasta muuta kuin nimen, mutta maisteltuani sitä suoraan kuluneesta likaisesta 1,5L pullonsuusta, tuumin, että juomalle löytyy suomesta lähisukulainen. Tämä perinteikäs paikallinen herkku muistutti hajultaan suuresti väkevän turistiripulin molemmista päistä pullotettua ja miksattua koktailia, toisin sanoen myös pimeässä pohjolassa nautittavaa kiljua. Makukin veti sellaisenaan melko hiljaiseksi. Poistuin siis illansuussa mökistäni, kannoin puolikkaan Arak-pullon pöytään ja kyselin josko siitä olisi valmistettavissa jotain juomakelpoista. Äijät repeilivät kun kuulivat minun litkineen tätä myrkkyä sellaisenaan, ja pian Sadi-nimisellä baarimikolla jo kädet kävivät. Lopulta Sadi taikoi litkusta todella maukkaat ja mallikelpoiset drinkit koko porukalle. Juoman diippi ominaishaju oli tiessään, ja maultaan drinksu muistutti paljon ainakin etelä-amerikassa yleistä pisco souria. Tunnelma oli hyvä, ja päätin tarjota indomiehille salmiakkia. Ensin avasin fazerin perinteisen suomalaisen salmiakkisekoituksen, ja jo merkkarit, ruutusalmiakit sekä super salmiakit herättivät äijissä hilpeyden lisäksi pelonsekaista kunnioitusta. Sitten kaivoin esiin vielä säkin turkinpippureita, ja se räjäytti potin. Turkkarit aiheuttivat irvistelyä, Sadi joutui karkin haljetessa sylkemään omansa pois, jotkut taas rouskuttelivat tohkeissaan mässyjä naamat näkkärillä. Todella hauskaa oli kaikilla. Pian viimeiset asiakkaat minun lisäkseni poistuivat rantakuppilasta, ja äijät kysyivät haluaisinko lähteä heidän mukanaan kylään saaren keskustaan. Tottakai halusin.
Saaren rakenne ja systeemi on sellainen, että saaren ympäri kiertää rantaviivaa pitkin pieni kärrypolku, jonka varrella on guesthouset ja kaikki turismi. Keskellä saarta on pieni kylä metsä- ja peltotilkkuineen, jossa paikalliset asuvat yhdessä ja nukkuvat yönsä. Majatalojen ja ravintoloiden henkilökunta ja muut paikallisasukkaat siirtyvät illalla rannasta kylään lepäämään, ja heräävät taas aamutuimaan palatakseen rantaan palvelemaan turisteja. Olenkin ymmärtänyt, että saaren suurin (ja ainoa..?) elinkeino on nykyään turismi. Kuulemma vielä 20-30 vuotta sitten ei turisteja näkynyt ja saari eleli omana omavaraisena yhteisönään.
Päästyämme kylään minut otettiin kiinnostuneen ystävällisesti vastaan. Ensin hörpimme kupposet teetä ja polttelimme lombokissa kasvatettua luomutupakkaa. Tarjolla teen kera oli myös paikallisia herkkuja. Suomessakin syötävää kosteaa banaanikuivakakkua, banaaninlehteen käärittyä ja siinä keitettyä banaanijauhomössöä, palmupuusta valmistettua vaaleanpunaista hyytelöä ym. Kaikki toinen toistaan maistuvampia mässyjä!
Pian minulle selvisi, että kylässä oli käynnissä häävalmistelut. Saarella asuva tyttö menisi seuraavana päivänä naimisiin Lombokilaisen pojan kanssa. Indonesiassa ihmiset tuntuvat astuvan verrattaen nuorina avioliiton kahleisiin. Tämäkin pariskunta oli kuulemma alle parikymppinen, ja minulta on monesti kyselty ihmeissään, että enkö ole jo naimisissa. Häävalmisteluihin osallistui koko kylä. Ympäriinsä pystytettiin telttoja, ja ruoanlaitto oli pääosassa. Parinsadan ihmisen currya varten oli lahdattu yksi saaren lehmistä, ja mustikki porisi komeasti kolmessa jättimäisessä padassa nuotiotulella. Pääsin itsekin sekoittelemaan patoja ja lopuksi maistelemaan valmista satsia. Curry oli herkullisen tulista, lisukkeena naposteltiin tuoretta riisiä ja lehmän nahasta valmistettuja maukkaita snäksejä. Tämän lisäksi opin kuorimaan kookospähkinöitä ja erottelemaan epämääräistä rihmaa palmupuun ytimestä. Nämä olivat käsittääkseni aineksia myöhemmin valmistettaviin keittoihin. Täkäläiset jäbät ovat mestareita suurehkon viidakkoveitsen käytössä. Järeä machete tuntuu olevan pätevä työkalu hommaan kuin hommaan. Aikani kokkailua ja muuta puuhastelua ihmeteltyäni sain opastuksen takaisin majatalolle. Kerrassaan hieno ilta!
Seuraavana iltana otettiin vielä samojen sällien kanssa majatalolla palmuviiniä, laulettiin ja vaihdettiin muutamia musiikkikappaleita kännyköistä. Sain käsiini hienoa indonesialaista musaa reggaesta hardcore tranceen. Aamulla heitettiin haikeat jäähyväiset, sillä minun oli yllättävien taloudellisten menetysten ja puoleen kiristyneen reissubudjetin takia vaihdettava majataloa halvempaan. Sitäpaitsi alkoi jo tuntua, että voisin liikkua pikkuhiljaa muille saarille, ja halvempi majoitus sijaitsi lähempänä satamaa.
Viivyinkin enää yhden yön menolla, ja tapasin viimeisenä iltana juuri Gili Trawanganilta tulleen suomalaisen Christianin. Trawangan kuullosti hauskalta vaihtelulta pelkkään relaamiseen, joten heti seuraavana aamuna hyppäsin veneeseen ja ajoin Gilisaarista suurimmalle. Päästyäni Trawanganille kävin syömässä aamupalan, ja lähdin etsimään majoitusta. Ajoin hevoskärryllä saaren toiselle puolelle, missä sijaitsi Chrisin mukaan paras guesthouse. Tietysti joku muukin oli todennut kyseisen majatalon saaren tykeimmäksi, sillä se oli jo heti aamutuimaan täynnä. Suhasin samalla kaakilla takaisin satamaan, sillä saaren toinen puoli on hiljainen, välimatkat pitkiä, olin väsynyt ja pelkäsin kyydin tulevan kalliiksi. Sitten lähdin kävelemään toiseen suuntaan lähtöpisteestä, eikä mennyt aikaakaan, kun sisäänheittäjä houkutteli minut syrjäkujalla sijaitsevaan idylliseen majataloon. Huoneita oli tässäkin paikassa neljä. Kuinka ollakaan, ensimmäisessä huoneessa majaili kaksi suomalaista ikätoveriani, ja kolmannessa ja neljännessä asui kummassakin rennon oloinen irkkusälli. Kaikki suosittelivat että on edullinen ja mukava mesta, ja viimeistään oma vessa raikkaalla suihkulla sai minut jäämään tänne. Lisäksi paikka on tosi lähellä rantaa ja satamaa.
25.2.
Nyt olen siis trawanganilla neljättä päivää. Ollaan vietetty pääasiassa aikaa yhdessä suomalaisten Topin ja Samun, mutta myös irkkujen Stevenin ja Ronin kanssa. Irkut ovat kyllä uskomattomia velikultia. Ympäri vuorokauden joissain päihteissä, päivät tuossa sisäpihan katoksessa, yöt baareissa. Pienempi äijä, Steven, on ollut reissun päällä pian kaksi vuotta ja pelkästään tällä saarella kahdeksan viikkoa! Päivisin on käyty snorklaamassa ja rannalla löhöämässä, illalla nautiskeltu riisiviiniä ynnämuuta mukavaa. Snorklaus oli menolla parempaa, sillä tämän saaren edustalta on koralli pääosin tuhoutunut. Eilen kiipesimme saaren keskellä sijaitsevalle kukkulalle, josta avautui kauniit maisemat kaikkien Gilisaarten yli Lombokin sademetsäisiin vuoristoihin. Paluumatkalla kesäinen monsuunisade kasteli meidät läpikotaisin, mutta se oli lähinnä hauskaa ja virkistävää, ja materiaalivahingoilta vältyttiin. Vahinkoja kompensoi, kun myöhemmin illalla riisiviinin hakureissulla Topilta hävisi lompakko. Rahaa ei mennyt kuin kymmenisen euroa, mutta ajokortti ja visa electron menivät. Onneksi kaverilla on passi ja paluuliput tallessa, ja reissukin loppusuoralla.
Topi ja Samu lentävät jo ensi tiistaina eli 1.3. Brysseliin ja sitä kautta kohti suomea. Itsellänikin on lento singaporeen jo saman viikon perjantaina 4.3. Suunnitelmat on vielä auki, mutta lähden ehkä jo sunnuntaina jätkien kanssa samalla lautalla Balille lähemmäs lentokenttää. Olisi mielenkiintoista keretä näkemään Balistakin jotain muutakin kuin tukkoisimmat turistimestat, ja sitten ei tarvitsisi kuumotella lennolle ehtimistä kun olisi hyvissä ajoin oikealla saarella. Mutta katsotaan, minne tässä tuuli kuljettaa!
Päivitys 28.2.
Nyt sitä ollaankin jo Balilla. Mun oli tarkoitus julkaista tämä blogikirjoitus jo Gileiltä, mutta tuli niin sanotusti pari mutkaa matkaan. Topi ja Samu tosiaan ostivat paluuliput Balille sunnuntaiksi, ja päädyin itse samaan ratkaisuun kuten aiemmin harkitsin. Ilmeisesti vatsani oli eri mieltä asiasta, sillä lauantaiaamuna lensi yllättäen laatta. Myös peräpää tuntui olevan herkässä tilassa, eikä ruoka tahtonut pysyä sisällä. Sama meininki jatkui vielä myöhään illalla, ja nukuin huonosti sunnuntain vastaisen yön. Mielessä kummitteli 10 tunnin paluumatka huojuvine vene- ja lauttamatkoineen, joka oli ilman vatsatautiakin suhteellisen rankka setti. Kuin ihmeen kaupalla olo kuitenkin koheni aamua kohti, ja illalla torilta haetut ruoanjämätkin pysyivät sisällä. Olin myös saanut eräältä paikalliselta vinkin, että tuore guavamehu on hyvää lääkettä sekovatsaan, ja luulenkin sen olleen suureksi avuksi. Sunnuntaina sitten matka sujui lopulta jopa kivuttomammin kuin tulomatka, ja taas ollaan täydessä iskussa!
Minulle on vielä arvoitus, mitä teen nämä parit päivät ennen singaporen lentoa, kun jätkät lähtevät huomenna eurooppaan. Ollaan nyt Padangbai-nimisessä rantakaupungissa. Ihan mukavan ja rauhallisen oloinen mesta. Batur-tulivuori ja siellä kukoistava kraaterijärvi kiinnostaisi, mutta budjetti tai aika eivät välttämättä riitä.. Kutalle en enää mene, se on varma!
Kuvien lisäily puhelimesta blogiin on osoittautunut toivottoman hitaaksi paikallisten nettiyhteyksien vuoksi, joten toistaiseksi on tyydyttävä tekstivuodatukseen. Seuraava blogipäivitys tulee todennäköisesti vasta Malesiasta tai sitten Singaporesta, en tiedä vielä milloin. Siihen asti kuulemiin ! :)
Nyt on jäänyt blogin päivittely vähemmälle kehnojen internet-mahdollisuuksien sekä jetlagin ja yleisen laiskottelun takia. Eikä välttämättä irtoa yhtä syväluotaavaa materiaalia kuin ensimmäiset viestit saattoivat sisältää, mutta yritän jotain saada aikaiseksi, ettei nyt unohdu kirjoittelu täysin.
Sain buukattua khaosan roadilta lentokentälle edullisen "minibussi"-kyydin. Bussina toimi läpimätä vanha toyota hiace, johon pakattiin mun lisäksi kymmenkunta muuta turistia rinkkoineen. Kuumotti lievästi, että kerkeänkö ajoissa koneeseen, sillä lentokentällä tuli olla luovuttamassa rinkkaa klo 5.30 koneen lähtiessä 6.15. Bussikyydin piti noutaa mut neljältä hotellilta, mutta se oli kymmenisen minuuttia myöhässä. Lopulta pääsimme liikkeelle kohti lentokenttää puoli viiden kieppeillä, eli aikaa oli alle tunti. Taksikyyti kentältä Kaaostielle aamuruuhkassa oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Onneksi kuitenkin yöaikaan liikenne oli vähäistä ja kuljettajalla painava kaasujalka, joten huojuva hiace taittoi saman matkan tankkauksineen reiluun puoleen tuntiin. Lentokenttä oli iso ja täynnä ihmisiä, mutta opasteet olivat hyvät ja selvisin lopulta ongelmitta koneeseen. Aikaakin jäi vartin verran odotella koneeseen pääsyä.
Tällä kertaa istumapaikkojen kanssa kävi parempi onni. Kone oli pienehkö, eikä keskellä ollut penkkiriviä, ainoastaan molemmilla sivuilla kolme penkkiä vierekkäin ja keskellä kapea käytävä. Itselleni sattui keskimmäinen paikka näistä kolmesta. Odottelin kahta sumopainijavartaloista järkälettä saapuvaksi molemmille puolilleni, mutta suureksi yllätykseksi kummatkin paikat jäivät tyhjiksi! Itse siirryin sitten ikkunapaikalle, ja käytäväpaikalle siirtyi toiselta puolelta kiinalais-amerikkalainen mies Los Angelesista. Kerroin hänelle karkeasti matkasuunnitelmastani, ja hän luonnehti Balia taivaaksi maan päällä. Hän oli myös varma, että seuraavat kolme viikkoa Balilla tulisivat olemaan reissuni parhaat. Lennon jälkeen on pakko suositella lämpimästi Air Asia -nimistä halpalentoyhtiötä. Kone oli siisti, siellä oli kohtuulliset jalkatilat ja mukavat nahkapenkit. Lentoemotkin olivat kauniita ja ystävällisiä, ja kaikki tuntui skulaavan paremmin kuin Finnairilla.
Ajettuani taksilla lentokentältä Kuta Beachille, joka on Balin turisti- ja bilekeskus, olin mukavasta lennosta huolimatta ryytynyt ja väsynyt. Kuumuus ja kosteus oli aivan omaa luokkaansa, jopa verrattuna Bangkokiin. Hihastarepijöitäkin oli enemmän ja he olivat hanakampia. Ihmettelin jenkkisällin sanoja lentokoneessa, sillä paikka muistutti enemmän helvettiä kuin taivasta maan päällä. Jälleen majoituin kahdeksi ekaksi yöksi hieman kalliimpaan paikkaan, jossa oli ilmastointi. Aika meni pääasiassa jetlagin pois nukkumiseen. Hektinen ympäristö ja oma lumenvalkea nahka ahdisti, ja tuntui, etten uskalla poistua huoneestani mihinkään. Aamupäivällä kävin pienellä kävelyllä ja ehkä syömässä vähän jotain kun kaduillakin oli vielä hiljaisempaa. Palasin kuitenkin viimeistään alkuillasta kämpille, neljän ja kuuden välillä alkoi jo taas uni maistua, ja nukuin jälleen aamuun asti.
Toisena Kutapäivänä istuskellessani rannalla havahduin siihen, kuinka eksoottinen ilmestys taisin joidenkin silmissä olla. Ensin luokseni tuli pieni ryhmä paikallisia teinejä, jotka halusivat ottaa valokuvia kanssani. Jokaisen piti saada oma kuva itsestään vieressäni ja lopuksi vielä muutamat ryhmäkuvat. Heti tämän jälkeen lähistöllä oleskellut nuorehko japanilaisporukka uskaltautui tulla kysymään josko hekin voisivat ottaa ihan vain pari kuvaa. Japanilaiseen tapaan he hymyilivät, kiittelivät ja samalla pyytelivät taukoamatta anteeksi tätä suurta vaivannäköä. Näin jälkikäteen harmittaa oma varautuneisuuteni tilanteessa, sillä olisin halunnut omaankin puhelimeeni yhteispotretin ainakin näiden indoteinien kanssa, mutta en ryöstökuumotuksissani uskaltanut ojentaa nokialaista halkokapulaani heille.
Tapasin jonain päivänä ohimennen suomalaisen nuoren pariskunnan, jotka olivat juuri palanneet Gili-saarilta Kutalle odottelemaan paluulentoaan pohjolaan. He suosittelivat saaria lämpimästi. Itselläni alkoi olla mitta täynnä jatkuvaan kovaan hälinään ja ihmispaljouteen, joten gilit vaikuttivat erinomaiselta rentoutumispaikalta. Illemmalla kävin nettikahvilassa googlettamassa lisätietoa saarista, ja jo seuraavana päivänä löysin itseni paikallisesta ghettomatkayhtiöstä varaamasta matkaa Gili-saarille. Vaihtoehtoja oli kaksi: kallis mutta nopea, ja halpa mutta hidas. Kalliimpi vaihtoehto on suora pikaveneyhteys Balilta Gileille, joka taittuu käsittääkseni parissa kolmessa tunnissa. Hitaampaan sisältyy minibussilla ruisailua, 5 tunnin huojuva lauttamatka Balilta Lombokin saarelle, hiacerallia lombokin vuoristoisten sademetsien läpi sekä toinen venematka Lombokista Gileille. Kaikkine väliodotuksineen yhteiskesto n. 11 tuntia. Mielestäni tämä vaihtoehto oli paitsi kolme kertaa halvempi, myös moninverroin mielenkiintoisempi.
Gilisaarista luin etukäteen sen verran, että niitä on kolme: Trawangan, Meno ja Air. Trawangan on isoin ja turistisoitunein sekä tunnettu jokailtaisesta biletysmeiningistään. Keskimmäinen, Meno, on rauhallisin ja suosittu honeymoon-kohde. Air on pienin, ja siellä on enemmän paikallisia kuin turisteja.
Halusin rauhoittua, joten valitsin ensin Gili Menon. Menolla meno oli senmukaista kuin olin lukenutkin. Todella rauhallista ja leppoisaa, lähinnä eri-ikäisiä pariskuntia, mutta myös muutamia reppureissaajia. Viivyin ensimmäiset neljä yötä satamasta katsottuna aivan saaren toisella puolella leppoisassa guesthousessa, jossa oli neljä bungalowia. Muiden mökkien väki tuntui vaihtuvan milteinpä päivittäin, ehkä paikka oli liian rähjäinen monen makuun. Omasta mielestäni mesta oli muuten täydellinen, mutta suihkusta tuli pelkkää merivettä, joten muutaman päivän raskas suolakuositus teki ihon todella nihkeäksi ja sai jo kaipaamaan freshimpää vettä.
Tutustuin hieman paremmin guesthousen henkilökuntaan, ja eräänä iltana salmiakki avasi portit näkemään lähemmin paikallista kulttuuria. Olin ostanut Lombokin satamasta ryöstöhintaan paikallista juomaa, Arakia. En tiennyt tästä tavarasta muuta kuin nimen, mutta maisteltuani sitä suoraan kuluneesta likaisesta 1,5L pullonsuusta, tuumin, että juomalle löytyy suomesta lähisukulainen. Tämä perinteikäs paikallinen herkku muistutti hajultaan suuresti väkevän turistiripulin molemmista päistä pullotettua ja miksattua koktailia, toisin sanoen myös pimeässä pohjolassa nautittavaa kiljua. Makukin veti sellaisenaan melko hiljaiseksi. Poistuin siis illansuussa mökistäni, kannoin puolikkaan Arak-pullon pöytään ja kyselin josko siitä olisi valmistettavissa jotain juomakelpoista. Äijät repeilivät kun kuulivat minun litkineen tätä myrkkyä sellaisenaan, ja pian Sadi-nimisellä baarimikolla jo kädet kävivät. Lopulta Sadi taikoi litkusta todella maukkaat ja mallikelpoiset drinkit koko porukalle. Juoman diippi ominaishaju oli tiessään, ja maultaan drinksu muistutti paljon ainakin etelä-amerikassa yleistä pisco souria. Tunnelma oli hyvä, ja päätin tarjota indomiehille salmiakkia. Ensin avasin fazerin perinteisen suomalaisen salmiakkisekoituksen, ja jo merkkarit, ruutusalmiakit sekä super salmiakit herättivät äijissä hilpeyden lisäksi pelonsekaista kunnioitusta. Sitten kaivoin esiin vielä säkin turkinpippureita, ja se räjäytti potin. Turkkarit aiheuttivat irvistelyä, Sadi joutui karkin haljetessa sylkemään omansa pois, jotkut taas rouskuttelivat tohkeissaan mässyjä naamat näkkärillä. Todella hauskaa oli kaikilla. Pian viimeiset asiakkaat minun lisäkseni poistuivat rantakuppilasta, ja äijät kysyivät haluaisinko lähteä heidän mukanaan kylään saaren keskustaan. Tottakai halusin.
Saaren rakenne ja systeemi on sellainen, että saaren ympäri kiertää rantaviivaa pitkin pieni kärrypolku, jonka varrella on guesthouset ja kaikki turismi. Keskellä saarta on pieni kylä metsä- ja peltotilkkuineen, jossa paikalliset asuvat yhdessä ja nukkuvat yönsä. Majatalojen ja ravintoloiden henkilökunta ja muut paikallisasukkaat siirtyvät illalla rannasta kylään lepäämään, ja heräävät taas aamutuimaan palatakseen rantaan palvelemaan turisteja. Olenkin ymmärtänyt, että saaren suurin (ja ainoa..?) elinkeino on nykyään turismi. Kuulemma vielä 20-30 vuotta sitten ei turisteja näkynyt ja saari eleli omana omavaraisena yhteisönään.
Päästyämme kylään minut otettiin kiinnostuneen ystävällisesti vastaan. Ensin hörpimme kupposet teetä ja polttelimme lombokissa kasvatettua luomutupakkaa. Tarjolla teen kera oli myös paikallisia herkkuja. Suomessakin syötävää kosteaa banaanikuivakakkua, banaaninlehteen käärittyä ja siinä keitettyä banaanijauhomössöä, palmupuusta valmistettua vaaleanpunaista hyytelöä ym. Kaikki toinen toistaan maistuvampia mässyjä!
Pian minulle selvisi, että kylässä oli käynnissä häävalmistelut. Saarella asuva tyttö menisi seuraavana päivänä naimisiin Lombokilaisen pojan kanssa. Indonesiassa ihmiset tuntuvat astuvan verrattaen nuorina avioliiton kahleisiin. Tämäkin pariskunta oli kuulemma alle parikymppinen, ja minulta on monesti kyselty ihmeissään, että enkö ole jo naimisissa. Häävalmisteluihin osallistui koko kylä. Ympäriinsä pystytettiin telttoja, ja ruoanlaitto oli pääosassa. Parinsadan ihmisen currya varten oli lahdattu yksi saaren lehmistä, ja mustikki porisi komeasti kolmessa jättimäisessä padassa nuotiotulella. Pääsin itsekin sekoittelemaan patoja ja lopuksi maistelemaan valmista satsia. Curry oli herkullisen tulista, lisukkeena naposteltiin tuoretta riisiä ja lehmän nahasta valmistettuja maukkaita snäksejä. Tämän lisäksi opin kuorimaan kookospähkinöitä ja erottelemaan epämääräistä rihmaa palmupuun ytimestä. Nämä olivat käsittääkseni aineksia myöhemmin valmistettaviin keittoihin. Täkäläiset jäbät ovat mestareita suurehkon viidakkoveitsen käytössä. Järeä machete tuntuu olevan pätevä työkalu hommaan kuin hommaan. Aikani kokkailua ja muuta puuhastelua ihmeteltyäni sain opastuksen takaisin majatalolle. Kerrassaan hieno ilta!
Seuraavana iltana otettiin vielä samojen sällien kanssa majatalolla palmuviiniä, laulettiin ja vaihdettiin muutamia musiikkikappaleita kännyköistä. Sain käsiini hienoa indonesialaista musaa reggaesta hardcore tranceen. Aamulla heitettiin haikeat jäähyväiset, sillä minun oli yllättävien taloudellisten menetysten ja puoleen kiristyneen reissubudjetin takia vaihdettava majataloa halvempaan. Sitäpaitsi alkoi jo tuntua, että voisin liikkua pikkuhiljaa muille saarille, ja halvempi majoitus sijaitsi lähempänä satamaa.
Viivyinkin enää yhden yön menolla, ja tapasin viimeisenä iltana juuri Gili Trawanganilta tulleen suomalaisen Christianin. Trawangan kuullosti hauskalta vaihtelulta pelkkään relaamiseen, joten heti seuraavana aamuna hyppäsin veneeseen ja ajoin Gilisaarista suurimmalle. Päästyäni Trawanganille kävin syömässä aamupalan, ja lähdin etsimään majoitusta. Ajoin hevoskärryllä saaren toiselle puolelle, missä sijaitsi Chrisin mukaan paras guesthouse. Tietysti joku muukin oli todennut kyseisen majatalon saaren tykeimmäksi, sillä se oli jo heti aamutuimaan täynnä. Suhasin samalla kaakilla takaisin satamaan, sillä saaren toinen puoli on hiljainen, välimatkat pitkiä, olin väsynyt ja pelkäsin kyydin tulevan kalliiksi. Sitten lähdin kävelemään toiseen suuntaan lähtöpisteestä, eikä mennyt aikaakaan, kun sisäänheittäjä houkutteli minut syrjäkujalla sijaitsevaan idylliseen majataloon. Huoneita oli tässäkin paikassa neljä. Kuinka ollakaan, ensimmäisessä huoneessa majaili kaksi suomalaista ikätoveriani, ja kolmannessa ja neljännessä asui kummassakin rennon oloinen irkkusälli. Kaikki suosittelivat että on edullinen ja mukava mesta, ja viimeistään oma vessa raikkaalla suihkulla sai minut jäämään tänne. Lisäksi paikka on tosi lähellä rantaa ja satamaa.
25.2.
Nyt olen siis trawanganilla neljättä päivää. Ollaan vietetty pääasiassa aikaa yhdessä suomalaisten Topin ja Samun, mutta myös irkkujen Stevenin ja Ronin kanssa. Irkut ovat kyllä uskomattomia velikultia. Ympäri vuorokauden joissain päihteissä, päivät tuossa sisäpihan katoksessa, yöt baareissa. Pienempi äijä, Steven, on ollut reissun päällä pian kaksi vuotta ja pelkästään tällä saarella kahdeksan viikkoa! Päivisin on käyty snorklaamassa ja rannalla löhöämässä, illalla nautiskeltu riisiviiniä ynnämuuta mukavaa. Snorklaus oli menolla parempaa, sillä tämän saaren edustalta on koralli pääosin tuhoutunut. Eilen kiipesimme saaren keskellä sijaitsevalle kukkulalle, josta avautui kauniit maisemat kaikkien Gilisaarten yli Lombokin sademetsäisiin vuoristoihin. Paluumatkalla kesäinen monsuunisade kasteli meidät läpikotaisin, mutta se oli lähinnä hauskaa ja virkistävää, ja materiaalivahingoilta vältyttiin. Vahinkoja kompensoi, kun myöhemmin illalla riisiviinin hakureissulla Topilta hävisi lompakko. Rahaa ei mennyt kuin kymmenisen euroa, mutta ajokortti ja visa electron menivät. Onneksi kaverilla on passi ja paluuliput tallessa, ja reissukin loppusuoralla.
Topi ja Samu lentävät jo ensi tiistaina eli 1.3. Brysseliin ja sitä kautta kohti suomea. Itsellänikin on lento singaporeen jo saman viikon perjantaina 4.3. Suunnitelmat on vielä auki, mutta lähden ehkä jo sunnuntaina jätkien kanssa samalla lautalla Balille lähemmäs lentokenttää. Olisi mielenkiintoista keretä näkemään Balistakin jotain muutakin kuin tukkoisimmat turistimestat, ja sitten ei tarvitsisi kuumotella lennolle ehtimistä kun olisi hyvissä ajoin oikealla saarella. Mutta katsotaan, minne tässä tuuli kuljettaa!
Päivitys 28.2.
Nyt sitä ollaankin jo Balilla. Mun oli tarkoitus julkaista tämä blogikirjoitus jo Gileiltä, mutta tuli niin sanotusti pari mutkaa matkaan. Topi ja Samu tosiaan ostivat paluuliput Balille sunnuntaiksi, ja päädyin itse samaan ratkaisuun kuten aiemmin harkitsin. Ilmeisesti vatsani oli eri mieltä asiasta, sillä lauantaiaamuna lensi yllättäen laatta. Myös peräpää tuntui olevan herkässä tilassa, eikä ruoka tahtonut pysyä sisällä. Sama meininki jatkui vielä myöhään illalla, ja nukuin huonosti sunnuntain vastaisen yön. Mielessä kummitteli 10 tunnin paluumatka huojuvine vene- ja lauttamatkoineen, joka oli ilman vatsatautiakin suhteellisen rankka setti. Kuin ihmeen kaupalla olo kuitenkin koheni aamua kohti, ja illalla torilta haetut ruoanjämätkin pysyivät sisällä. Olin myös saanut eräältä paikalliselta vinkin, että tuore guavamehu on hyvää lääkettä sekovatsaan, ja luulenkin sen olleen suureksi avuksi. Sunnuntaina sitten matka sujui lopulta jopa kivuttomammin kuin tulomatka, ja taas ollaan täydessä iskussa!
Minulle on vielä arvoitus, mitä teen nämä parit päivät ennen singaporen lentoa, kun jätkät lähtevät huomenna eurooppaan. Ollaan nyt Padangbai-nimisessä rantakaupungissa. Ihan mukavan ja rauhallisen oloinen mesta. Batur-tulivuori ja siellä kukoistava kraaterijärvi kiinnostaisi, mutta budjetti tai aika eivät välttämättä riitä.. Kutalle en enää mene, se on varma!
Kuvien lisäily puhelimesta blogiin on osoittautunut toivottoman hitaaksi paikallisten nettiyhteyksien vuoksi, joten toistaiseksi on tyydyttävä tekstivuodatukseen. Seuraava blogipäivitys tulee todennäköisesti vasta Malesiasta tai sitten Singaporesta, en tiedä vielä milloin. Siihen asti kuulemiin ! :)
lauantai 12. helmikuuta 2011
Khaosan Road
Jälleen makailen punkan pohjalla ja silmäluomet painaa. Ajatusten hullunmylly on.. Noh, jos ei laantunut, niin muuttanut luonnettaan. Hotellihuoneeseeni kolmanteen kerrokseen kantautuu alhaalta kadulta (korttelin toiselta puolelta!) niin voimakas musiikin jytinä, että ikkuna helisee.
Lentomatka sujui ok. Sain self check-innissä vaihdettua paikkani lentokoneen keskirivistä lähempänä seinää olevaan riviin. En ikkunapaikalle, mutta lähelle ikkunaa nähdäkseni kuitenkin hieman ulos. Ennen koneen lähtöä sitten ulkomainen (ehkä tanskalainen) pariskunta nyki minua hihasta. Pariskunnan emäntä puhui viimeisen päälle täydellistä englantia brittiaksentilla todella nopeasti, ja mies tuskin ollenkaan. Sen verran sain naisen puheesta lopulta selvää, että he halusivat vaihtaa keskirivistä paikkaa kanssani. Ilmeisesti perusteena oli miehen lentopelko? Suostuin lopulta siirtymään takaisin paikalle, jonka vaihdoin toiseen check-innissä. Muutenkin minimaalisesta jalkatilasta oli näin nipistetty pois vielä ylimääräiset 5cm. Pian huomasin myös, että istuin mahdollisesti koneen ainoalla paikalla, jossa etupenkkiin istutettu televisio ei toiminut. Seurasin sitten mielenkiinnolla loppumatkan, kuinka edellä mainittu pariskunta katseli elokuvia ja auringon noustessa hykerteli ikkunasta kantautuvia maisemia. Toivon, että heidän pakettimatkansa tarjoaa tämän lisäksi vielä muitakin elämyksiä.
Saavuin Khaosan Roadille klo 10 maissa aamulla maksettuani melkoisen ylihinnan taksikyydistä. En saanut nukuttua lennolla, joten olin kohtalaisen väsynyt. Majatalolla, johon olin netissä jättänyt varauksen, ei ollut tietoakaan varauksestani. Yhdeltä olisi EHKÄ vapautunut huone. Kierreltyäni tunnin verran korttelia etsien majapaikkaa rinkka alkoi painaa ja helle syödä miestä siinä määrin, että halusin ilmastoidun huoneen omalla suihkulla ja mahdollisimman nopeasti. Sitten marssin Kaaostien ainoaan majapaikkaan, joka nimittää itseään hotelliksi eikä hostelliksi. Todella siisti paikka, eikä hintakaan ollut yöltä juuri sen kalliimpi, kuin hostellissa, johon olin yrittänyt tehdä varauksen etukäteen!
Suihku, pieni tutustuminen alueeseen, parin tunnin päiväunet, illalla uusi kierros mestoilla ja tässä sitä nyt ollaan. En osaa oikein vielä tarkkaan arvioida fiiliksiä. Päiväsaikaan katu kuhisee turisteja, käsitykseni mukaan pääasiassa brittejä ja jenkkejä. Sisäänheittäjien ja kaupustelijoiden, ns. "Hellomisterien" määrästä puhumattakaan. Illalla herättyäni päiväuniltani meininki oli muuten sama, mutta suuren osan katukojuista oli korvannut erilaisten kuppiloiden epämääräiset terassialueet, ja väkeä tuntui olevan vielä tuplasti enemmän kuin päivällä ! Joka kuppilassa soi MTV-hitit toinen toistaan hurjemmalla äänenvoimakkuudella. Ihmisiä tanssi kuppiloissa, kadulla, katoilla ja sisäänheittäjien lisäksi hihasta repivät nyt huorat. Ilahduttavaa oli huomata, että paikalla oli kännituristien lisäksi paljon paikallisia. Tähän ja ylipäätään juhlijoiden määrään lienee vaikuttaa osaltaan viikonloppuilta. Olisikin hauska nähdä vertailukohtana sama katu arki-iltana. Mutta enivei, päivän saldo: sain kartoitettua alueen, söin pirun hyvää thairuokaa ja tein pari hankintaakin.
Nyt on taas vuodatettu päällimmäisiä mietteitä. Lennän sunnuntaiaamuna Balille, ja seuraava blogimerkintäni syntyy todennäköisesti siellä. Täytyy myöntää, että hieman odotan jo pääsyä tästä kaupunkihelvetistä palmun alle rauhoittumaan.
Lentomatka sujui ok. Sain self check-innissä vaihdettua paikkani lentokoneen keskirivistä lähempänä seinää olevaan riviin. En ikkunapaikalle, mutta lähelle ikkunaa nähdäkseni kuitenkin hieman ulos. Ennen koneen lähtöä sitten ulkomainen (ehkä tanskalainen) pariskunta nyki minua hihasta. Pariskunnan emäntä puhui viimeisen päälle täydellistä englantia brittiaksentilla todella nopeasti, ja mies tuskin ollenkaan. Sen verran sain naisen puheesta lopulta selvää, että he halusivat vaihtaa keskirivistä paikkaa kanssani. Ilmeisesti perusteena oli miehen lentopelko? Suostuin lopulta siirtymään takaisin paikalle, jonka vaihdoin toiseen check-innissä. Muutenkin minimaalisesta jalkatilasta oli näin nipistetty pois vielä ylimääräiset 5cm. Pian huomasin myös, että istuin mahdollisesti koneen ainoalla paikalla, jossa etupenkkiin istutettu televisio ei toiminut. Seurasin sitten mielenkiinnolla loppumatkan, kuinka edellä mainittu pariskunta katseli elokuvia ja auringon noustessa hykerteli ikkunasta kantautuvia maisemia. Toivon, että heidän pakettimatkansa tarjoaa tämän lisäksi vielä muitakin elämyksiä.
Saavuin Khaosan Roadille klo 10 maissa aamulla maksettuani melkoisen ylihinnan taksikyydistä. En saanut nukuttua lennolla, joten olin kohtalaisen väsynyt. Majatalolla, johon olin netissä jättänyt varauksen, ei ollut tietoakaan varauksestani. Yhdeltä olisi EHKÄ vapautunut huone. Kierreltyäni tunnin verran korttelia etsien majapaikkaa rinkka alkoi painaa ja helle syödä miestä siinä määrin, että halusin ilmastoidun huoneen omalla suihkulla ja mahdollisimman nopeasti. Sitten marssin Kaaostien ainoaan majapaikkaan, joka nimittää itseään hotelliksi eikä hostelliksi. Todella siisti paikka, eikä hintakaan ollut yöltä juuri sen kalliimpi, kuin hostellissa, johon olin yrittänyt tehdä varauksen etukäteen!
Suihku, pieni tutustuminen alueeseen, parin tunnin päiväunet, illalla uusi kierros mestoilla ja tässä sitä nyt ollaan. En osaa oikein vielä tarkkaan arvioida fiiliksiä. Päiväsaikaan katu kuhisee turisteja, käsitykseni mukaan pääasiassa brittejä ja jenkkejä. Sisäänheittäjien ja kaupustelijoiden, ns. "Hellomisterien" määrästä puhumattakaan. Illalla herättyäni päiväuniltani meininki oli muuten sama, mutta suuren osan katukojuista oli korvannut erilaisten kuppiloiden epämääräiset terassialueet, ja väkeä tuntui olevan vielä tuplasti enemmän kuin päivällä ! Joka kuppilassa soi MTV-hitit toinen toistaan hurjemmalla äänenvoimakkuudella. Ihmisiä tanssi kuppiloissa, kadulla, katoilla ja sisäänheittäjien lisäksi hihasta repivät nyt huorat. Ilahduttavaa oli huomata, että paikalla oli kännituristien lisäksi paljon paikallisia. Tähän ja ylipäätään juhlijoiden määrään lienee vaikuttaa osaltaan viikonloppuilta. Olisikin hauska nähdä vertailukohtana sama katu arki-iltana. Mutta enivei, päivän saldo: sain kartoitettua alueen, söin pirun hyvää thairuokaa ja tein pari hankintaakin.
Nyt on taas vuodatettu päällimmäisiä mietteitä. Lennän sunnuntaiaamuna Balille, ja seuraava blogimerkintäni syntyy todennäköisesti siellä. Täytyy myöntää, että hieman odotan jo pääsyä tästä kaupunkihelvetistä palmun alle rauhoittumaan.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Lähtöpäivä
Tänään se tapahtuu.. Lähtöpäivä on koittanut! Kaiken pitäisi olla pakattu, järjestelty ja lähtemistä vaille valmista. Jumitan sängyn pohjalla, ja päässä myllertää melkoinen ajatusten ja tunteiden sekasorto.. Olenkohan muistanut kaiken? Olisinko voinut valmistautua paremmin? Jotain on täytynyt unohtua..
Minun oli tarkoitus treffata erään ystäväni kanssa Balilla ja näin reissata ekat kolme viikkoa yhdessä. Sain kuitenkin kuulla viikonloppuna, ettei hänen viisumiasiansa natsanneet suunnitellusti ja hän joutui perumaan Balin-matkansa. Näin ollen lähden alusta asti yksin tien päälle! Ensin tieto aiheutti lähinnä pelkoa ja inhoa, mutta tarkemmin ajateltuna näin on ehkä jopa parempi. Olin jo huumaantunut ajatuksesta nähdä vanha hyvä kaveri pitkästä aikaa ja juhlia yhdessä, ja unohtanut, että alunperin haaveeni oli itse asiassa reissata yksin. Nyt totun alusta asti itsenäiseen matkantekoon, tutustun helpommin uusiin ihmisiin ja suhtaudun ehkä asioihin avarammin.
Olen mietiskellyt viime päivinä paljon reissaamista, sen tarkoitusta ja merkitystä itselleni. Lähden reissuun, koska haluan tutkia paitsi maailmaa, myös ennen kaikkea omaa itseäni. Tiedän myös jo, että kohtaan matkallani monenlaisia haasteita, ja joudun mahdollisesti selättämään joitain ennakkoasenteitani, tapojani ja henkisiä mörköjäni selvitäkseni näistä haasteista. Täällä kotisuomessakin olen käynyt joitain henkeviä keskusteluja, ja saanut sanotuksi asioita, joita en välttämättä olisi ilman tätä tulevaa matkaa pystynyt sanomaan. Tällaisissa asioissa juuri heijastuu reissaamisen kauneus, ja ehkä ne ovatkin jo osa jotain matkanteosta johtuvaa henkistä kasvua.
Jaahas mutta nyt meni sen verran syvälliseksi, että lienee parempi nukkua hieman. Lento lähtee klo 16.40, ja kentällä on oltava kolmen maissa. Kerkiää siis hyvin vielä stressata aamupäivän, että onkohan nyt varmasti kaikki..
Seuraavan kerran kirjoitankin sitten todennäköisesti Bangkokin Khaosan Roadilta. Nauttikaahan te täällä lumesta ja pakkasesta! Lisään vielä linkit pariin talviseen ja synkkään, mutta ah, niin suomalaiseen valokuvaan! Kuulemiin!
Kaamos
Helmi ajokeli
Minun oli tarkoitus treffata erään ystäväni kanssa Balilla ja näin reissata ekat kolme viikkoa yhdessä. Sain kuitenkin kuulla viikonloppuna, ettei hänen viisumiasiansa natsanneet suunnitellusti ja hän joutui perumaan Balin-matkansa. Näin ollen lähden alusta asti yksin tien päälle! Ensin tieto aiheutti lähinnä pelkoa ja inhoa, mutta tarkemmin ajateltuna näin on ehkä jopa parempi. Olin jo huumaantunut ajatuksesta nähdä vanha hyvä kaveri pitkästä aikaa ja juhlia yhdessä, ja unohtanut, että alunperin haaveeni oli itse asiassa reissata yksin. Nyt totun alusta asti itsenäiseen matkantekoon, tutustun helpommin uusiin ihmisiin ja suhtaudun ehkä asioihin avarammin.
Olen mietiskellyt viime päivinä paljon reissaamista, sen tarkoitusta ja merkitystä itselleni. Lähden reissuun, koska haluan tutkia paitsi maailmaa, myös ennen kaikkea omaa itseäni. Tiedän myös jo, että kohtaan matkallani monenlaisia haasteita, ja joudun mahdollisesti selättämään joitain ennakkoasenteitani, tapojani ja henkisiä mörköjäni selvitäkseni näistä haasteista. Täällä kotisuomessakin olen käynyt joitain henkeviä keskusteluja, ja saanut sanotuksi asioita, joita en välttämättä olisi ilman tätä tulevaa matkaa pystynyt sanomaan. Tällaisissa asioissa juuri heijastuu reissaamisen kauneus, ja ehkä ne ovatkin jo osa jotain matkanteosta johtuvaa henkistä kasvua.
Jaahas mutta nyt meni sen verran syvälliseksi, että lienee parempi nukkua hieman. Lento lähtee klo 16.40, ja kentällä on oltava kolmen maissa. Kerkiää siis hyvin vielä stressata aamupäivän, että onkohan nyt varmasti kaikki..
Seuraavan kerran kirjoitankin sitten todennäköisesti Bangkokin Khaosan Roadilta. Nauttikaahan te täällä lumesta ja pakkasesta! Lisään vielä linkit pariin talviseen ja synkkään, mutta ah, niin suomalaiseen valokuvaan! Kuulemiin!
Kaamos
Helmi ajokeli
perjantai 14. tammikuuta 2011
Ennen matkaa
Noniin, tästä se bloggaus sitten alkaa. Ylläpidän blogia puhelimella, joten tämä ensimmäinen viesti toimii hyvin kokeiluna.
Lähtöpäivä on siis 10.2. eli alle kuukausi enää ns. Kesäloman alkuun! :) Suurin osa matkajärjestelyistä on tehty, ja kaikki on melkein lähtöä vaille valmista. Tänään skannailin passit ja vakuutuskortit sähköpostiin, tulostelin elektroniset lentoliput jne. Toinen twinrix-piikki pitää käydä vielä ottamassa ja malariakuuri hakea apteekista, vaikka sille ei toivottavasti käyttöä tulekaan. Myös jotain pieniä hankintoja täytyy tehdä vielä reissua varten.
Eipä tässä sen kummempaa, ihmetellään lisää myöhemmin! Laitan vielä alle kokeilumielessä linkin talviseen valokuvaan kotipihasta. Huomioi paukkupakkanen ja merkillinen auringonlasku :)
Kuva
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)