Trooppinen krapula

Halusin viettää viimeiset Balin päiväni Padangbayn rauhallisessa ilmapiirissä ja maisemissa. Minulla oli perjantaina 4.3. varhain aamulla lento Singaporeen, joten päätin joutua vasta torstaina lähemmäs lentokenttää.

Keskiviikkona olin lähdössä illalliselle viattoman tietämättömänä tulevasta. Guesthousen äijät istuskelivat respan rappusilla juomassa nyt jo minulle tuttua Arakia. Miehet huomasivat minut, eikä aikaakaan, kun itse huomasin istuvani paikallisessa juomaringissä. Tätä idän ihmettä oli kannussa keskellä rinkiä ja lasi kiersi myötäpäivään. Kerroin miehille päässeeni jo gilisaarilla nauttimaan tästä herkusta, mutta tällä kertaa kyseessä olikin balilainen arak, jolla ei kuulemma ollut mitään tekemistä lombokilaisen kura-arakin kanssa. Vahvempaakin se oli, arviolta viskin veroista prosenteiltaan. Ajattelin, että on loukkaavaa kieltäytyä jalosta tarjouksesta, ja päätin jäädä hetkeksi.

Miesten puheet balilaisesta arakista osoittautuivat pien harvinaisen todeksi. Kyseessä oli melkoinen häräntappojuoma, joka oli parhaimmillaan sekoitettuna pieneen määrään guinnesia (!). Tämän yhdistelmän maku muistutti tuoksultaan ja hyvin mahdollisesti myös maultaan pelottavasti petrolia. Myös coca-cola on kuulemma pätevä blandis, mutta lähinnä naisten ja lasten versio juomasta. Lisäksi täkäläinen arak oli halpaa, 2,5 euron luokkaa puolen litran pullolta! Ei aikaakaan kun ensimmäinen kannu oli tyhjä, ja tilasimme oitis lisää. Pikkuhiljaa ajantaju ja suunniteltu illallinen unohtuivat. Loppuillasta minulla on vain satunnaisia muistikuvia, mutta kävimme toki myös läheisessä kuppilassa. Päästyämme baariin aikansa tanssilattialla horjuttuaan guesthousen isäntä häipyi, mutta minä päätin jäädä hetkeksi. Tapasinkin mukavaa sakkia ainakin ruotsista, norjasta ja jenkeistä. Ilmeisesti jonkinlainen itsesuojeluvaisto minulla oli kuitenkin toiminnassa, koska älysin itsekin lähteä takaisin hotellille kohtalaisen hyvissä ajoin.

Kuin ihmeen kaupalla herätessäni en havainnut sen suurempia henkilö- kuin materiaalivahinkojakaan. Aluksi luulin hävittäneeni Bangkokista ostamani viidakkohatun, mutta sekin löytyi myöhemmin repun pohjalta. Olo sen sijaan oli käsittämättömän heikko! Olin nukkunut sikeästi n. 10 tuntia, ja tunsin silti olevani edelleen pienessä pierussa. Jälleen oli matkustuspäivä edessä normaalia heikommassa hapessa. Kirjauduin ulos hotellista, ja raahauduin syömään. Söin edellisillankin edestä, ja kuositin itseäni tuorepuristetuilla hedelmämehuilla. Tämän jälkeen selviydyin viimeisillä voimanrippeilläni rannalle, jonne piti kiivetä jäätävän kukkulan yli jyrkkää, tunturimaista louheikkopolkua pitkin. Päästessäni rannalle olin kaikkeni antanut, ja tunsin, kuinka onnen kyynel kuivui poskelleni keskipäivän repivässä paahteessa. Tunsin elämän ehkä sittenkin voittavan, kaaduin naamalleni polttavan kuumaan hiekkaan, ja jatkoin etenemistä kohti vesirajaa ryömien. Ja kuten olin suunnitellut, virkistävä merikylpy, kookosmaitodrinkki suoraan pähkinästä ja parin tunnin päiväunet palmupuun katveessa auttoivat pahimpaan hätään. Lopulta olo alkoi normalisoitua, ja alkuillasta matkasin minibussilla takaisin pahuuden ytimeen, Kutalle.

Alunperin perjantaiaamuisen lennon oli tarkoitus lähteä klo 7 aamulla, mutta suureksi helpotuksekseni huomasin self check-inin yhteydessä, notta lähtöaika olikin muuttunut kymmentä yli yhdeksään. Eli pari tuntia lisää arvokasta uniaikaa minulle! Tässä vaiheessa vahinko oli kuitenkin jo päässyt tapahtumaan, sillä näppäilin kyseistä check-iniä nettikahvilassa Kutan Ronta Streetilla. Olin tullut Padangbayssa siihen lopputulokseen, että Kuta on ainoa mahdollisuus majoittua viimeinen yö. Se sijaitsee vain 10min ajomatkan päässä lentokentästä, eikä minulla ei ollut mitään käsitystä kentän muusta lähiseudusta. Eivät edes nuo ylimääräiset pari tuntia olisi siis voineet päästää minua pahasta.

Saapuessani röykkyisen hiacematkan päätteeksi Kutalle fiiliksiä korosti edelleen takaraivossa kummittelevan pienen kankkusen lisäksi uskomaton ukkosmyrsky. Pienessä ajassa vettä satoi niin, että poistuessamme bussista kadut tulvivat, ja vettä oli puoleen sääreen asti. Onneksi kahlatessani katuja helpon ja halvan majoituksen toivossa törmäsin pariin hyvään tyyppiin. Tyttö, Mia, oli tanskalainen ja kundi nimeltään Martin itävaltalainen, ja he olivat juuri jakaneet taksin lentokentältä Kutalle. Päädyimme sitten majoittumaan samassa hostellissa, ja kävimme myöhemmin yhdessä illallisella. Martin oli kolmatta kertaa Balilla, ja tällä kertaa aikeissa jäädä töihin saarelle osana jotain yliopiston koulutyötään. Mia puolestaan meinasi viettää Balilla vain parikolme viikkoa ja suunnata tämän jälkeen Kambodzaan. Hänkin oli ensimmäisellä reissullaan yksin, ja luonnollisesti hieman jännittynyt, kuten minäkin ensimmäisinä reissupäivinä. Tyypit olivat ymmärrettävästi pitkien lentojensa jälkeen väsyneitä, ja illallisen jälkeen painuimmekin pikimmiten pehkuihin.

Vaikka ei se Kuta enää ensishokin laannuttua ollut läheskään niin kamala paikka, kohtalaisen vastenmielinen silti. Näiden kahden seikkailijan tapaaminen jäi milteinpä ainoana positiivisena asiana paikasta mieleen. Bali sen sijaan kokonaisuutena vaikutti varsin kiinnostavalta, mutta koska tällä kertaa vietin huippuhetkiä Gileillä, jäi itse Balin näkeminen toistaiseksi melko pintaraapaisuksi. Ensi kerralla siis varaan vähintään saman ajan pelkästään Balille, vuokraan mopon ja kiertelen rauhassa tutkimassa saaren kaunista luontoa ja kiehtovaa kulttuuria :)