Heaven on earth

Bali & Gilisaaret

Nyt on jäänyt blogin päivittely vähemmälle kehnojen internet-mahdollisuuksien sekä jetlagin ja yleisen laiskottelun takia. Eikä välttämättä irtoa yhtä syväluotaavaa materiaalia kuin ensimmäiset viestit saattoivat sisältää, mutta yritän jotain saada aikaiseksi, ettei nyt unohdu kirjoittelu täysin.

Sain buukattua khaosan roadilta lentokentälle edullisen "minibussi"-kyydin. Bussina toimi läpimätä vanha toyota hiace, johon pakattiin mun lisäksi kymmenkunta muuta turistia rinkkoineen. Kuumotti lievästi, että kerkeänkö ajoissa koneeseen, sillä lentokentällä tuli olla luovuttamassa rinkkaa klo 5.30 koneen lähtiessä 6.15. Bussikyydin piti noutaa mut neljältä hotellilta, mutta se oli kymmenisen minuuttia myöhässä. Lopulta pääsimme liikkeelle kohti lentokenttää puoli viiden kieppeillä, eli aikaa oli alle tunti. Taksikyyti kentältä Kaaostielle aamuruuhkassa oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Onneksi kuitenkin yöaikaan liikenne oli vähäistä ja kuljettajalla painava kaasujalka, joten huojuva hiace taittoi saman matkan tankkauksineen reiluun puoleen tuntiin. Lentokenttä oli iso ja täynnä ihmisiä, mutta opasteet olivat hyvät ja selvisin lopulta ongelmitta koneeseen. Aikaakin jäi vartin verran odotella koneeseen pääsyä.

Tällä kertaa istumapaikkojen kanssa kävi parempi onni. Kone oli pienehkö, eikä keskellä ollut penkkiriviä, ainoastaan molemmilla sivuilla kolme penkkiä vierekkäin ja keskellä kapea käytävä. Itselleni sattui keskimmäinen paikka näistä kolmesta. Odottelin kahta sumopainijavartaloista järkälettä saapuvaksi molemmille puolilleni, mutta suureksi yllätykseksi kummatkin paikat jäivät tyhjiksi! Itse siirryin sitten ikkunapaikalle, ja käytäväpaikalle siirtyi toiselta puolelta kiinalais-amerikkalainen mies Los Angelesista. Kerroin hänelle karkeasti matkasuunnitelmastani, ja hän luonnehti Balia taivaaksi maan päällä. Hän oli myös varma, että seuraavat kolme viikkoa Balilla tulisivat olemaan reissuni parhaat. Lennon jälkeen on pakko suositella lämpimästi Air Asia -nimistä halpalentoyhtiötä. Kone oli siisti, siellä oli kohtuulliset jalkatilat ja mukavat nahkapenkit. Lentoemotkin olivat kauniita ja ystävällisiä, ja kaikki tuntui skulaavan paremmin kuin Finnairilla.

Ajettuani taksilla lentokentältä Kuta Beachille, joka on Balin turisti- ja bilekeskus, olin mukavasta lennosta huolimatta ryytynyt ja väsynyt. Kuumuus ja kosteus oli aivan omaa luokkaansa, jopa verrattuna Bangkokiin. Hihastarepijöitäkin oli enemmän ja he olivat hanakampia. Ihmettelin jenkkisällin sanoja lentokoneessa, sillä paikka muistutti enemmän helvettiä kuin taivasta maan päällä. Jälleen majoituin kahdeksi ekaksi yöksi hieman kalliimpaan paikkaan, jossa oli ilmastointi. Aika meni pääasiassa jetlagin pois nukkumiseen. Hektinen ympäristö ja oma lumenvalkea nahka ahdisti, ja tuntui, etten uskalla poistua huoneestani mihinkään. Aamupäivällä kävin pienellä kävelyllä ja ehkä syömässä vähän jotain kun kaduillakin oli vielä hiljaisempaa. Palasin kuitenkin viimeistään alkuillasta kämpille, neljän ja kuuden välillä alkoi jo taas uni maistua, ja nukuin jälleen aamuun asti.

Toisena Kutapäivänä istuskellessani rannalla havahduin siihen, kuinka eksoottinen ilmestys taisin joidenkin silmissä olla. Ensin luokseni tuli pieni ryhmä paikallisia teinejä, jotka halusivat ottaa valokuvia kanssani. Jokaisen piti saada oma kuva itsestään vieressäni ja lopuksi vielä muutamat ryhmäkuvat. Heti tämän jälkeen lähistöllä oleskellut nuorehko japanilaisporukka uskaltautui tulla kysymään josko hekin voisivat ottaa ihan vain pari kuvaa. Japanilaiseen tapaan he hymyilivät, kiittelivät ja samalla pyytelivät taukoamatta anteeksi tätä suurta vaivannäköä. Näin jälkikäteen harmittaa oma varautuneisuuteni tilanteessa, sillä olisin halunnut omaankin puhelimeeni yhteispotretin ainakin näiden indoteinien kanssa, mutta en ryöstökuumotuksissani uskaltanut ojentaa nokialaista halkokapulaani heille.

Tapasin jonain päivänä ohimennen suomalaisen nuoren pariskunnan, jotka olivat juuri palanneet Gili-saarilta Kutalle odottelemaan paluulentoaan pohjolaan. He suosittelivat saaria lämpimästi. Itselläni alkoi olla mitta täynnä jatkuvaan kovaan hälinään ja ihmispaljouteen, joten gilit vaikuttivat erinomaiselta rentoutumispaikalta. Illemmalla kävin nettikahvilassa googlettamassa lisätietoa saarista, ja jo seuraavana päivänä löysin itseni paikallisesta ghettomatkayhtiöstä varaamasta matkaa Gili-saarille. Vaihtoehtoja oli kaksi: kallis mutta nopea, ja halpa mutta hidas. Kalliimpi vaihtoehto on suora pikaveneyhteys Balilta Gileille, joka taittuu käsittääkseni parissa kolmessa tunnissa. Hitaampaan sisältyy minibussilla ruisailua, 5 tunnin huojuva lauttamatka Balilta Lombokin saarelle, hiacerallia lombokin vuoristoisten sademetsien läpi sekä toinen venematka Lombokista Gileille. Kaikkine väliodotuksineen yhteiskesto n. 11 tuntia. Mielestäni tämä vaihtoehto oli paitsi kolme kertaa halvempi, myös moninverroin mielenkiintoisempi.

Gilisaarista luin etukäteen sen verran, että niitä on kolme: Trawangan, Meno ja Air. Trawangan on isoin ja turistisoitunein sekä tunnettu jokailtaisesta biletysmeiningistään. Keskimmäinen, Meno, on rauhallisin ja suosittu honeymoon-kohde. Air on pienin, ja siellä on enemmän paikallisia kuin turisteja.

Halusin rauhoittua, joten valitsin ensin Gili Menon. Menolla meno oli senmukaista kuin olin lukenutkin. Todella rauhallista ja leppoisaa, lähinnä eri-ikäisiä pariskuntia, mutta myös muutamia reppureissaajia. Viivyin ensimmäiset neljä yötä satamasta katsottuna aivan saaren toisella puolella leppoisassa guesthousessa, jossa oli neljä bungalowia. Muiden mökkien väki tuntui vaihtuvan milteinpä päivittäin, ehkä paikka oli liian rähjäinen monen makuun. Omasta mielestäni mesta oli muuten täydellinen, mutta suihkusta tuli pelkkää merivettä, joten muutaman päivän raskas suolakuositus teki ihon todella nihkeäksi ja sai jo kaipaamaan freshimpää vettä.

Tutustuin hieman paremmin guesthousen henkilökuntaan, ja eräänä iltana salmiakki avasi portit näkemään lähemmin paikallista kulttuuria. Olin ostanut Lombokin satamasta ryöstöhintaan paikallista juomaa, Arakia. En tiennyt tästä tavarasta muuta kuin nimen, mutta maisteltuani sitä suoraan kuluneesta likaisesta 1,5L pullonsuusta, tuumin, että juomalle löytyy suomesta lähisukulainen. Tämä perinteikäs paikallinen herkku muistutti hajultaan suuresti väkevän turistiripulin molemmista päistä pullotettua ja miksattua koktailia, toisin sanoen myös pimeässä pohjolassa nautittavaa kiljua. Makukin veti sellaisenaan melko hiljaiseksi. Poistuin siis illansuussa mökistäni, kannoin puolikkaan Arak-pullon pöytään ja kyselin josko siitä olisi valmistettavissa jotain juomakelpoista. Äijät repeilivät kun kuulivat minun litkineen tätä myrkkyä sellaisenaan, ja pian Sadi-nimisellä baarimikolla jo kädet kävivät. Lopulta Sadi taikoi litkusta todella maukkaat ja mallikelpoiset drinkit koko porukalle. Juoman diippi ominaishaju oli tiessään, ja maultaan drinksu muistutti paljon ainakin etelä-amerikassa yleistä pisco souria. Tunnelma oli hyvä, ja päätin tarjota indomiehille salmiakkia. Ensin avasin fazerin perinteisen suomalaisen salmiakkisekoituksen, ja jo merkkarit, ruutusalmiakit sekä super salmiakit herättivät äijissä hilpeyden lisäksi pelonsekaista kunnioitusta. Sitten kaivoin esiin vielä säkin turkinpippureita, ja se räjäytti potin. Turkkarit aiheuttivat irvistelyä, Sadi joutui karkin haljetessa sylkemään omansa pois, jotkut taas rouskuttelivat tohkeissaan mässyjä naamat näkkärillä. Todella hauskaa oli kaikilla. Pian viimeiset asiakkaat minun lisäkseni poistuivat rantakuppilasta, ja äijät kysyivät haluaisinko lähteä heidän mukanaan kylään saaren keskustaan. Tottakai halusin.

Saaren rakenne ja systeemi on sellainen, että saaren ympäri kiertää rantaviivaa pitkin pieni kärrypolku, jonka varrella on guesthouset ja kaikki turismi. Keskellä saarta on pieni kylä metsä- ja peltotilkkuineen, jossa paikalliset asuvat yhdessä ja nukkuvat yönsä. Majatalojen ja ravintoloiden henkilökunta ja muut paikallisasukkaat siirtyvät illalla rannasta kylään lepäämään, ja heräävät taas aamutuimaan palatakseen rantaan palvelemaan turisteja. Olenkin ymmärtänyt, että saaren suurin (ja ainoa..?) elinkeino on nykyään turismi. Kuulemma vielä 20-30 vuotta sitten ei turisteja näkynyt ja saari eleli omana omavaraisena yhteisönään.

Päästyämme kylään minut otettiin kiinnostuneen ystävällisesti vastaan. Ensin hörpimme kupposet teetä ja polttelimme lombokissa kasvatettua luomutupakkaa. Tarjolla teen kera oli myös paikallisia herkkuja. Suomessakin syötävää kosteaa banaanikuivakakkua, banaaninlehteen käärittyä ja siinä keitettyä banaanijauhomössöä, palmupuusta valmistettua vaaleanpunaista hyytelöä ym. Kaikki toinen toistaan maistuvampia mässyjä!

Pian minulle selvisi, että kylässä oli käynnissä häävalmistelut. Saarella asuva tyttö menisi seuraavana päivänä naimisiin Lombokilaisen pojan kanssa. Indonesiassa ihmiset tuntuvat astuvan verrattaen nuorina avioliiton kahleisiin. Tämäkin pariskunta oli kuulemma alle parikymppinen, ja minulta on monesti kyselty ihmeissään, että enkö ole jo naimisissa. Häävalmisteluihin osallistui koko kylä. Ympäriinsä pystytettiin telttoja, ja ruoanlaitto oli pääosassa. Parinsadan ihmisen currya varten oli lahdattu yksi saaren lehmistä, ja mustikki porisi komeasti kolmessa jättimäisessä padassa nuotiotulella. Pääsin itsekin sekoittelemaan patoja ja lopuksi maistelemaan valmista satsia. Curry oli herkullisen tulista, lisukkeena naposteltiin tuoretta riisiä ja lehmän nahasta valmistettuja maukkaita snäksejä. Tämän lisäksi opin kuorimaan kookospähkinöitä ja erottelemaan epämääräistä rihmaa palmupuun ytimestä. Nämä olivat käsittääkseni aineksia myöhemmin valmistettaviin keittoihin. Täkäläiset jäbät ovat mestareita suurehkon viidakkoveitsen käytössä. Järeä machete tuntuu olevan pätevä työkalu hommaan kuin hommaan. Aikani kokkailua ja muuta puuhastelua ihmeteltyäni sain opastuksen takaisin majatalolle. Kerrassaan hieno ilta!

Seuraavana iltana otettiin vielä samojen sällien kanssa majatalolla palmuviiniä, laulettiin ja vaihdettiin muutamia musiikkikappaleita kännyköistä. Sain käsiini hienoa indonesialaista musaa reggaesta hardcore tranceen. Aamulla heitettiin haikeat jäähyväiset, sillä minun oli yllättävien taloudellisten menetysten ja puoleen kiristyneen reissubudjetin takia vaihdettava majataloa halvempaan. Sitäpaitsi alkoi jo tuntua, että voisin liikkua pikkuhiljaa muille saarille, ja halvempi majoitus sijaitsi lähempänä satamaa.

Viivyinkin enää yhden yön menolla, ja tapasin viimeisenä iltana juuri Gili Trawanganilta tulleen suomalaisen Christianin. Trawangan kuullosti hauskalta vaihtelulta pelkkään relaamiseen, joten heti seuraavana aamuna hyppäsin veneeseen ja ajoin Gilisaarista suurimmalle. Päästyäni Trawanganille kävin syömässä aamupalan, ja lähdin etsimään majoitusta. Ajoin hevoskärryllä saaren toiselle puolelle, missä sijaitsi Chrisin mukaan paras guesthouse. Tietysti joku muukin oli todennut kyseisen majatalon saaren tykeimmäksi, sillä se oli jo heti aamutuimaan täynnä. Suhasin samalla kaakilla takaisin satamaan, sillä saaren toinen puoli on hiljainen, välimatkat pitkiä, olin väsynyt ja pelkäsin kyydin tulevan kalliiksi. Sitten lähdin kävelemään toiseen suuntaan lähtöpisteestä, eikä mennyt aikaakaan, kun sisäänheittäjä houkutteli minut syrjäkujalla sijaitsevaan idylliseen majataloon. Huoneita oli tässäkin paikassa neljä. Kuinka ollakaan, ensimmäisessä huoneessa majaili kaksi suomalaista ikätoveriani, ja kolmannessa ja neljännessä asui kummassakin rennon oloinen irkkusälli. Kaikki suosittelivat että on edullinen ja mukava mesta, ja viimeistään oma vessa raikkaalla suihkulla sai minut jäämään tänne. Lisäksi paikka on tosi lähellä rantaa ja satamaa.

25.2.

Nyt olen siis trawanganilla neljättä päivää. Ollaan vietetty pääasiassa aikaa yhdessä suomalaisten Topin ja Samun, mutta myös irkkujen Stevenin ja Ronin kanssa. Irkut ovat kyllä uskomattomia velikultia. Ympäri vuorokauden joissain päihteissä, päivät tuossa sisäpihan katoksessa, yöt baareissa. Pienempi äijä, Steven, on ollut reissun päällä pian kaksi vuotta ja pelkästään tällä saarella kahdeksan viikkoa! Päivisin on käyty snorklaamassa ja rannalla löhöämässä, illalla nautiskeltu riisiviiniä ynnämuuta mukavaa. Snorklaus oli menolla parempaa, sillä tämän saaren edustalta on koralli pääosin tuhoutunut. Eilen kiipesimme saaren keskellä sijaitsevalle kukkulalle, josta avautui kauniit maisemat kaikkien Gilisaarten yli Lombokin sademetsäisiin vuoristoihin. Paluumatkalla kesäinen monsuunisade kasteli meidät läpikotaisin, mutta se oli lähinnä hauskaa ja virkistävää, ja materiaalivahingoilta vältyttiin. Vahinkoja kompensoi, kun myöhemmin illalla riisiviinin hakureissulla Topilta hävisi lompakko. Rahaa ei mennyt kuin kymmenisen euroa, mutta ajokortti ja visa electron menivät. Onneksi kaverilla on passi ja paluuliput tallessa, ja reissukin loppusuoralla.

Topi ja Samu lentävät jo ensi tiistaina eli 1.3. Brysseliin ja sitä kautta kohti suomea. Itsellänikin on lento singaporeen jo saman viikon perjantaina 4.3. Suunnitelmat on vielä auki, mutta lähden ehkä jo sunnuntaina jätkien kanssa samalla lautalla Balille lähemmäs lentokenttää. Olisi mielenkiintoista keretä näkemään Balistakin jotain muutakin kuin tukkoisimmat turistimestat, ja sitten ei tarvitsisi kuumotella lennolle ehtimistä kun olisi hyvissä ajoin oikealla saarella. Mutta katsotaan, minne tässä tuuli kuljettaa!

Päivitys 28.2.

Nyt sitä ollaankin jo Balilla. Mun oli tarkoitus julkaista tämä blogikirjoitus jo Gileiltä, mutta tuli niin sanotusti pari mutkaa matkaan. Topi ja Samu tosiaan ostivat paluuliput Balille sunnuntaiksi, ja päädyin itse samaan ratkaisuun kuten aiemmin harkitsin. Ilmeisesti vatsani oli eri mieltä asiasta, sillä lauantaiaamuna lensi yllättäen laatta. Myös peräpää tuntui olevan herkässä tilassa, eikä ruoka tahtonut pysyä sisällä. Sama meininki jatkui vielä myöhään illalla, ja nukuin huonosti sunnuntain vastaisen yön. Mielessä kummitteli 10 tunnin paluumatka huojuvine vene- ja lauttamatkoineen, joka oli ilman vatsatautiakin suhteellisen rankka setti. Kuin ihmeen kaupalla olo kuitenkin koheni aamua kohti, ja illalla torilta haetut ruoanjämätkin pysyivät sisällä. Olin myös saanut eräältä paikalliselta vinkin, että tuore guavamehu on hyvää lääkettä sekovatsaan, ja luulenkin sen olleen suureksi avuksi. Sunnuntaina sitten matka sujui lopulta jopa kivuttomammin kuin tulomatka, ja taas ollaan täydessä iskussa!

Minulle on vielä arvoitus, mitä teen nämä parit päivät ennen singaporen lentoa, kun jätkät lähtevät huomenna eurooppaan. Ollaan nyt Padangbai-nimisessä rantakaupungissa. Ihan mukavan ja rauhallisen oloinen mesta. Batur-tulivuori ja siellä kukoistava kraaterijärvi kiinnostaisi, mutta budjetti tai aika eivät välttämättä riitä.. Kutalle en enää mene, se on varma!

Kuvien lisäily puhelimesta blogiin on osoittautunut toivottoman hitaaksi paikallisten nettiyhteyksien vuoksi, joten toistaiseksi on tyydyttävä tekstivuodatukseen. Seuraava blogipäivitys tulee todennäköisesti vasta Malesiasta tai sitten Singaporesta, en tiedä vielä milloin. Siihen asti kuulemiin ! :)